— Varo sinä!
— No, rakkaani? Aijotko ampua minut, niinkö? Mikä sinun taskussasi on, — revolveriko? Mitäs muuta, ammu vain, tahtoisinpa nähdä, kuinka sinä minut ammut. Kuinkas muuten, ajatelkaahan, on tullut naisen luo, ja itse paneutuu maata, juo, sanoo hän, mutta minä nukahdan hiukan. Lyhyttukka, parraton, luulee ettei kukaan saa tietää. Mutta tahdotko sinä poliisiasemalle? Rakkaani, tahdotko nähdä poliisin?
Tyttö nauroi ääneen ja iloisesti ja todellakin näki hän kauhukseen, että tytön kasvoilla oli villi, hurja ilo. Ikäänkuin hän olisi tullut mielipuoleksi. Ja ajatellessaan että kaikki oli kadotettu, että hän on pakotettu tekemään tämän tyhmän, julman ja tarpeettoman murhan, ja kuitenkin, arvattavasti hukkuu — tuntui hänestä vieläkin kauheammalta. Lumivalkeana, mutta näennäisesti yhä rauhallisena, yhä päättäväisenä katsoi hän tyttöön, seurasi jokaista hänen liikettään sekä lausettaan ja harkitsi.
— No, miksi vaikenet? Oletko pelosta kielesi pudottanut?
Ottaako tuo notkea käärmeen kaula ja kuristaa se, huutaa tyttö ei tietysti ehdi. Eikä tule säälikään, ei totta totisesti. Juuri nyt kun hän kädellään pitelee paikoillaan tyttöä, joka liikuttaa päätään ihan käärmeen tavoin, pitäisi se tehdä. Ei tule sääli, ei!
— Mutta tiedätkö sinä, Ljuba, kuka minä olen?
— Tiedän. Sinä olet — nyt hän puhui varmalla ja hieman voitonriemuisella äänellä — sinä olet vallankumouksellinen. Se sinä olet.
— Mistä sen tiedät?
Tyttö naurahti pilkallisesti.
— Emme elä metsämailla.