— No, olettakaamme.
— Sepä se, olettakaamme. Älä purista kättäni. Kyllä te kaikki osaatte näyttää valtaanne naisen yli. Päästä!
— Hän päästi tytön käden ja istuutui, katsellen häntä raskaalla ja itsepäisellä miettiväisyydellä. Hänen leukaluunsa liikkuivat ja levottomana juoksenteli niissä jokin pallo, mutta kasvot olivat rauhalliset, vakavat ja vähän surulliset. Ja uudelleen hän haaveineen ja murheineen muuttui joksikin epämääräiseksi ja luultavasti hyväksi.
— No, mitä siinä tarkastat! — huusi tyttö raa'asti ja tietämättään lisäsi kyynillisen kiroussanan. Mies nosti kummastuneena kulmakarvojaan, mutta ei kääntänyt silmiään hänestä, vaan alkoi puhua tyynesti, hiukan kumeasti ja vieraasti, ikäänkuin olisi ollut pitkä välimatka.
— Näetkös, Ljuba. Tietysti sinä voit pettää minut, etkä sinä yksin, vaan jokainen tässä talossa, vieläpä jokainen ihminen kadulta. Tarvitsee vain huutaa: Pidätä, ota kiinni! — heti ilmaantuu kymmeniä, satoja, jotka yrittävät ottaa kiinni, jopa tappaakin. Ja mistä syystä? Ainoastaan siitä, etten kenellekään ole tehnyt mitään pahaa, ainoastaan siksi että koko elämäni olen antanut juuri näille samoille ihmisille. Ymmärrätkö sinä mitä merkitsee: antanut koko elämänsä?
— Ei, en ymmärrä — vastasi tyttö terävästi, mutta kuunteli tarkkaavaisena.
— Toiset tekevät sen tyhmyydestä, toiset vihasta. Sillä, Ljuba, ei kärsi huono hyvää, eivät rakasta vihaiset jaloja…
— Miksi pitäisi niitä rakastaa?
— Elä luule, Ljuba, että vartavasten tahdon itseäni kiittää. Mutta katsohan: mitä on koko minun elämäni, koko elämäni? Neljäntoista vanhasta retustelen vankiloissa. Koulusta ajettiin pois, kotoa samoin — vanhemmat ajoivat. Kerran olin vähältä saada luodin päähäni, ihmeen kautta pelastuin. Ja niin tulee joskus ajatelleeksi, että näin menee koko elämä, aina vain toisille — ei mitään itselleen. Ei mitään.
— Miksi sinä sitten olet niin hyvä? — kysyi tyttö pilkallisesti; mutta mies vastasi vakavasti: