— En tiedä. Olen kai syntynyt sellaiseksi.
— Mutta minä olen syntynyt huonoksi. Ja kuitenkin olen tullut maailmaan samoin kuin sinäkin, pää edellä! Ota selvä sitten!
Mies ei ollut kuulevinaan. Heittäen silmäyksen sisimpäänsä ja menneisyyteensä, joka nyt niin odottamattomasti ja yksinkertaisesti kohosi hänen eteensä sankarimaisena, hän jatkoi:
— Ajattelehan: olen kuusikolmatta vuotias, ohimoillani on jo harmaita hiuksia, enkä minä vielä tähän saakka — hän takertui hetkeksi sanoihinsa, mutta lopetti varmasti, jopa ylpeästikin: — minä en tähän saakka tunne naisia. Ymmärrätkö, kokonaan. Sinä olet ensimäinen, jonka näen näin. Sanon totuuden, minua hiukan hävettää katsella paljaita käsivarsiasi.
Soiton säveleet hurjina kajahtivat uudelleen salista ja tanssijain jalkain töminästä tärisi koko permanto. Joku juopunut hurjasti huusi ikäänkuin olisi hän ajanut raivostunutta hevoslaumaa. Vaan heidän huoneessaan oli hiljaista, ja heikkona lainehti ruusunpunaisessa sumussa tupakansavu hälvetäkseen kokonaan.
— Niin, Ljuba, semmoinen on minun elämäni! — ja miettiväisenä loi hän silmänsä alas ja syventyi muistelemaan elämäänsä, joka oli ollut niin puhdasta ja tuskallisen suloista. Tyttö vaikeni. Sitten nousi ja heitti huivin paljaille hartioilleen. Mutta kohdatessaan hänen kummastelevan ikäänkuin kiitollisen katseensa, hän hymähti ja äkisti vetäsi huivin pois, asettaen paidan niin, että toinen läpikuultavan ruusunpunainen hempeä rinta paljastui kokonaan. Mies kääntyi poispäin ja kohautti olkapäitään.
— Juo! — sanoi tyttö. — Riittää teeskentelemistä.
— En minä juo ollenkaan.
— Etkö juo? Mutta minä juon! — ja tyttö nauroi taas ilkeästi.
— Mutta jos sinulla on paperossia, niin otan.