— Minulla on niin huonoja.
— Minusta on yhdentekevää.
Ottaessaan paperossia huomasi hän ilokseen, että Ljuba oli korjannut paitansa — heräsi toivo, että kaikki vielä muuttuu. Hän poltti tottumattomasti, ei vetänyt henkeen savua ja piti paperossia kuin nainen, kahden jännityksellä ojennetun sormen välissä.
— Ethän sinä osaa polttaakaan! — sanoi tyttö äkäisesti ja vetäsi raa'asti paperossin hänen kädestään. Heitä pois!
— Nyt sinä taas suutut…
— Niin suutunkin.
— Ja mistä syystä, Ljuba? Ajattelehan: totisesti en — ollut nukkunut kahteen yöhön; kuin koira kuleksin pitkin kaupunkia. Jos sinä annat minut ilmi, niin minut vangitaan — mitäs iloa sinulle siitä. Ja sitäpaitsi, Ljuba, minä en antaudu elävänä… Hän vaikeni.
— Ammutko sinä?
— Ammun.
Soitto katkeutui, mutta se raju viinan villitsemä ääni jatkoi yhä huutamistaan; nähtävästi joku joko leikillä tai tosissaan sulki hänen suutaan kädellä, joten ääni, joka tunki sormien läpi kuului vieläkin hurjemmalta ja kammottavammalta. Huoneessa tuoksui hajuvedelle tai huokealle hajusaippualle, ja löyhkä oli sakean kostea ja irstainen. Yhdellä seinällä riippui jotain rypistyneitä hameita ja liivejä. Tämä kaikki tuntui niin inhoittavalta, ja niin outoa oli ajatella että tämäkin on — elämää ja että tällaista elämää voivat ihmiset aina elää. Neuvottomana kohautti hän olkapäitään ja vielä kerran katsoi hitaasti ympärilleen.