— Mitenkä teillä täällä on… — sanoi hän epäröiden ja pysäytti silmänsä Ljubaan.
— No? — kysyi tämä lyhyesti. Katsahtaen tyttöön, kun se siinä seisoi, ymmärsi hän että onnetonta täytyy sääliä; ja heti kun ymmärsi sen, tuossa tuokiossa valtasi hänet syvä säälin tunne.
— Sinä Ljuba raukka.
— No?
— Anna kätesi.
Antaen tytön huomata että hän kohteli häntä ihmisenä, otti hän hänen kätensä ja kunnioituksella vei sen huulilleen.
— Minulleko sinä näin?
— Sinulle Ljuba.
Ja ihan hiljaa, ikäänkuin kiittäen häntä, lausui tyttö:
— Pois! Pois täältä tyhmyri!