Hän ei ymmärtänyt heti.
— Kuinka?
— Mene pois! Pois täältä!
Ääneti, pitkin harppauksin kulki tyttö permannon yli, otti nurkasta valkoisen kauluksen ja viskasi sen sellaisella inholla, ikäänkuin se olisi ollut likaisin riepu. Samalla tapaa ääneti, kunnioittamatta tyttöä katseellakaan, hän alkoi tyynesti ja verkalleen kiinnittää kaulusta. Seuraavassa silmänräpäyksessä kiljahtaen Ljuba voimakkaasti löi häntä sileäksi ajellulle poskelle. Kaulus pyöri pitkin lattiaa ja itse hän horjahti, mutta kuitenkin pysyi pystyssä. Ja hirvittävän kalpeana, melkein sinisenä, yhä vain vaieten, ilmaisten ynseyttä ja ylpeää neuvottomuutta; pysäytti hän raskaat, liikkumattomat silmänsä Ljubaan. Tyttö hengitti tiheään ja katsoi häneen kauhulla.
— No?! — sai hän hengitetyksi. Mies tuijotti häneen yhä vaieten. Tämä röyhkeä äänettömyys saattoi tytön pois suunniltaan ja tarttuen miestä hartioihin pani hän hänet väkisin istumaan vuoteelle. Kumartui liki kasvoja, aivan silmiin:
— No, miksi sinä vaikenet. Mitä sinä minulle teet, konna, niin konna sinä olet. Kättäni suutelit! Olet tullut tänne kehuskelemaan! Kauneuttasi näyttelemään! Mitä sinä minulle teet, olenhan minä niin onneton!
Tyttö ravisteli hänen olkapäitään ja hänen hoikat sormensa, jotka vaistomaisesti, kuten kissalla, puristuivat yhteen ja taas aukenivat, raapivat hänen ihoaan paidan läpi.
— Et ole tuntenut naisia, lurjus! Ja tämän uskallat sinä sanoa minulle, jota kaikki miehet… kaikki… Missä on sinun häpeäntuntosi, mitä sinä minulle teet oikeastaan! Sanot, ettet antaudu elävänä! Mutta minä olen jo kuollut — ymmärrätkö, konna, minä olen kuollut! Annas kun syljen kasvoillesi… Siinä sait… elävä! Ota vielä, konna, ota! Ja nyt mene tiehesi!
Vihalla, jota ei enää voinut hillitä, sysäsi hän tytön luotaan niin että tämän takaraivo kolahti seinään. Nähtävästi hän jo käsitti huonosti, koska tätä seuraavalla yhtä äkillisellä ja päättävällä liikkeellä vetäsi revolverin — ikäänkuin olisi hymyillyt jonkun musta, hampaaton sisäänpainunut suu. Mutta tyttö ei nähnyt hänen syljetyitä, suunnattoman suuttumuksen vääristämiä kasvoja, eikä revolveria. Peittäen kämmenillä silmänsä, hän ikäänkuin olisi tahtonut painaa ne mahdollisimman syvälle pääkalloon ja lähtien nopein pitkin askelin, hän heittäytyi vuoteeseen suulleen. Ja samassa alkoi itkeä soinnuttomasti.
Kaikki tämä ei vienyt ollenkaan toivottuun tulokseen. Tuloksena oli tolkuttomuus, rumuus, josta pisti esiin jokin ryppynaamainen villi, päihtynyt, hysterinen sekasorto. Nykäyttäen hartioitaan pani hän pois tarpeettoman revolverin ja ryhtyi kävelemään pitkin huonetta. Tyttö itki. Kulki vielä kerran huoneen poikki ja vieläkin kerran — tyttö vain itki. Pysähtyi tämän eteen, kädet taskussa, ja alkoi katsella häntä. Siinä makasi suinpäin nainen ja itki mielettömästi, sietämättömän epätoivon vallassa, niinkuin voipi ihminen itkeä ainoastaan kadotettua elämää, jotakin suurta elämässä, jonka on kadottanut ainaiseksi. Terävistyneet paljaat lapaluut vuoroin vetäytyivät yhteen ikäänkuin alhaaltapäin rinnan alle olisi pistetty tulta, tulisia hiiliä; vuoroin erkanivat hitaasti — kuin olisi hän tehnyt lähtöä jonnekin, kuin olisi puristanut rintaansa vastaan syvän surunsa ja haikeat huolensa. Soitto kaikui jälleen, nyt soitettiin masurkkaa, kuului kannusten kilinää. Upseerit olivat luultavasti saapuneet.