Tällaisia kyyneleitä ei hän ennen ollut nähnyt ja hän hämmentyi. Veti kädet taskuista ties mistä syystä ja sanoi hiljaa:
— Ljuba!
Yhä itki.
— Ljuba, mitä sinä itket, Ljuba?
Tyttö vastasi jotain, mutta niin hiljaa, ettei hän voinut kuulla. Istuutui sängyn laidalle, kallisti lyhyeksi leikatun ison päänsä ja laski kätensä tytön olkapäille. — Oudolla väristyksellä vastasi käsi naisen paljaitten olkapäitten vavistukseen.
— En kuule, mitä sinä puhut… Ljuba!
Ja kaukaa, kumeasti, kyyneleinen:
— Älä lähde vielä… Sinne… ovat saapuneet upseerit. He voivat sinut… Herra Jumala, mitä tästä tulee!
Hän istui äkkiä sängylle ja jähmettyi. Lyöden kätensä yhteen alkoi hän liikkumattomana kauhistuksella tuijottaa avaruuteen silmät selki selällään. Tämä oli hirveä katse, ja sitä kesti ainoastaan hetken. Ja uudelleen tyttö makasi suinpäin ja itki. Ja siellä tahdissa helisivät kannukset ja soittaja, jota nähtävästi jokin seikka joko kiihoitti tai suututti, koetti sotkea rajun masurkan tahtia.
— Juo vettä, Ljuba!… Juo nyt vaan. Ole niin hyvä… — kuiskaili hän kumartuneena. Tytön korvaa peittivät hiukset, ja peläten ettei se kuullut, hän varovasti siirsi syrjään nuo mustat, kevyesti aaltoilevat suortuvat, jotka oli karheaksi poltettu käherryksellä, ja paljasti pienen, punaisen, hehkuvan näkinkengän.