— Juo, tee niin hyvin, minä pyydän sinua.
— En juo, en tahdo. Ei ole tarpeellista. Menee ohi muutenkin.
Tyttö todellakin alkoi rauhoittua. Lakkasi itku — jonkun kerran kumea, pitkä nyyhkytys ja hartiat taukosivat hytkimästä muuttuen jäykiksi ja ikäänkuin syvästi ajatteleviksi. Ja hän hiljalleen silitti tyttöä, kaulasta paidan pitsiin saakka, ja uudelleen.
— Onko sinun nyt parempi olla Ljuba?… Ljubotshka?
Tyttö ei vastannut, huokasi syvään ja kääntyen äkkiä, katsahti pikaisesti häneen. Sitten laski hän jalkansa alas ja istuutui hänen viereensä, katsahti häneen vielä kerran ja hiussuortuvillaan kuivasi hänen kasvonsa ja silmänsä. Huokasi vielä kerran ja pehmeällä luonnollisella liikkeellä asetti päänsä hänen olalleen, ja hän yhtä luonnollisesti syleili tyttöä ja hiljaa painoi hänet rintaansa vastaan. Eikä se, että hänen sormensa koskettivat tytön paljasta olkapäätä, nyt oudoksuttanut häntä. Näin istuivat he kauvan, ja vaikenivat, ja liikkumattomina tuijottivat eteensä heidän tummenneet, äkkiä pyöreiksi käyneet silmänsä. He huokasivat.
Yhtäkkiä alkoi käytävästä kuulua ääniä, askeleita, kilahtivat kannukset yhteen, niin pehmeästi ja kauniisti, kuten ne kilahtavat ainoastaan nuorilla upseereilla, ja kaikki tämä läheni — ja pysähtyi heidän ovensa taakse. Mies nousi nopeaan — oveen jo kolkutti joku, ensin sormilla, sitten nyrkillä, ja joku naisääni huusi kumeasti:
— Ljubka, avaa!
Hän katsoi tyttöön ja odotti.
— Anna tänne huivi! — sanoi tyttö häneen katsomatta ja ojensi kätensä. Pyyhki kasvonsa, niisti äänekkäästi nenänsä, heitti huivin hänen polvilleen ja läksi ovea kohti. Hän yhä katsoi ja odotti. Mennessään sammutti Ljuba sähkövalon ja heti tuli niin pimeä, että hän kuuli oman hengityksensä, jota koetti pidättää. Ja ties mistä syystä istui uudelleen tuolle heikosti narisevalle sängylle.
— Mitä nyt siellä? Mitä tahdotte? — kysyi Ljuba oven läpi, aukasematta sitä, ja hänen äänensä tuntui vähän tyytymättömältä, mutta rauhalliselta.