— Vai sillä lailla, siis niin! Te löitte minua siksi että minä säälin teitä, loukkasin teitä osanotollani? Niin, saattoi tuntua kömpelöltä… Todellakaan, en sitä tarkoittanut, mutta kenties se sittenkin on loukkaavaa. Tietenkin kun olette aivan samallainen ihminen kuin minäkin.
— Samallainen? — tyttö naurahti.
— Riittää jo. Antakaa kätenne, sovitaan pois. Ljuba kalpeni uudelleen lievästi.
— Te tahdotte että taaskin antaisin korvapuustin?
— Kätesi vain, toverillisesti! Toverillisesti! — huudahti hän sydämellisesti ja ties mistä syystä bassoäänellä. Mutta Ljuba nousi, ja siirryttyään vähän kauvemmaksi lausui:
— Tiedättekö mitä… Joko te olette tyhmä, taikka olette totisesti saaneet liian vähän selkäänne!
Sitte katsahti mieheen ja pyrskähti äänekkääseen nauruun:
— Kautta Jumalan olette kuin kirjailijani. Täydellisesti kirjailijani!
Kuinka en löisi teitä, rakkaani!
Nähtävästi, sana kirjailija oli hänen lempisanojaan ja antoi hän sille erityisen oman määrätyn leimansa. Nyt tyttö ei enää pitänyt häntä esineenä eikä parantumattomana hourupäänä; halveksiva ilme kasvoillaan kulki hän vapaasti huoneen poikki, sanoen välinpitämättömällä äänellä:
— No, löinkö minä kovasti sinua? Mitä siinä yhä mökötät?