Hän ei vastannut.
Minun kirjailijani sanoo, että minä lyön kipeästi. Mutta taitavatpa hänen kasvonsa olla vähän jalosukuisemmat, kuin sinun talonpoikaisnaamasi, jota saattaa lyödä kuinka paljon tahansa, ei se mitään tunne? Oh, paljon olen korvapuusteja jaellut, mutta ei ole ketään niin säälikseni käynyt kuin omaa pikku kirjailijaani. Lyö, sanoo hän, lyö, olen sen ansainnut. Juopunut, kuolainen, inhoittaa ihan lyödäkin. Senkin roisto. Mutta sinun naamaasi satutin kätenikin. Ota — suutele kipeätä paikkaa.
Hän työnsi kätensä hänen huulilleen ja alkoi uudestaan kävellä nopein askelin. Hänen mielenkiihkonsa yhä kasvoi ja väliin tuntui ikäänkuin olisi hän läähättänyt kuumuudesta, hieroi rintaansa, hengitti suu selällään ja vaistomaisesti hapuili akkunaverhoja. Ja kävellessään kaasi kaksi kertaa konjakkia ja joi. Toisella kertaa hän huomautti tytölle:
— Tehän ette tahtoneet juoda yksin?
— Ei ole tahdonlujuutta armaani — vastasi tyttö yksinkertaisesti. — Sitäpaitsi olen myrkytetty; kun olen juomatta jonkun aikaa rupeaa henkeä ahdistamaan. Siihen heitän henkenikin kerran.
Ja äkkiä, ikäänkuin nyt juuri olisi huomannut toisen, katseli hän kummastuneena ja alkoi nauraa.
— Vai et sinä vielä ole mennytkään pois. Istu vähän, istu vain, — hurja ilme silmissään heitti hän kudotun huivin pois ja uudelleen rusottivat hänen olkapäänsä ja hoikat, lempeät käsivartensa. — Miksihän minä näin kääriydyin? Onhan täällä muutenkin kuuma, ja minä tässä… Tämän tein säästääkseni häntä, kuinkas muuten, täytyyhän… Kuulkaapas, riisuisitte tekin housunne. Täällä kyllä voipi olla housuittakin. Kenties ovat alushousunne likaiset, niin annan teille omani. Kuulkaahan nyt, pankaa ne päällenne! No, rakkaani, mitäs se nyt olisi…
Tyttö nauroi niin että oli siihen läkähtyä ja pyyteli häntä ojentaen käsiään. Sitten äkkiä luisti lattialle, lankesi polvilleen ja koettaen tarttua hänen käteensä, rukoili:
— No, rakkaani, oma armahani, minä suutelen teidän kättänne!…
Hän väistyi ja murheellisena vastasi: