— Mistä syystä te minua, Ljuba? Olenko tehnyt teille jotain? Mielestäni olen käyttäytynyt hyvin teitä kohtaan… Miksi te siis minua, miksi? Olenko loukannut teitä? jos olen, antakaa anteeksi. Olenhan minä tässä, kaikissa näissä asioissa… niin kokematon.
Ravistaen halveksivasti paljaita hartioitaan, Ljuba notkeasti nousi polviltaan ja istui. Hän hengitti raskaasti.
— Siis ette pane niitä päällenne? Vahinko, olisin tahtonut nähdä.
Hän alkoi puhua jotain, hämmentyi ja jatkoi epävarmasti, sanoja venyttäen:
— Kuulkaahan, Ljuba… Tietysti minä… onhan tämä kaikki joutavaa. Ja jos te niin tahdotte, niin… voihan sammuttaa valkean. Sammuttakaa lamppu, Ljuba.
— Kuinka? — ihmetteli tyttö, heittäen silmänsä selki selälleen.
— Minä tahdon sanoa, — kiirehti hän, — että te olette nainen, ja minä!… Tietenkin olin minä väärässä… Älkää luulko että tämä on sääliä, Ljuba, ei ensinkään… Minä itsekin… Sammuttakaa tuli, Ljuba.
Levottomasti hymähtäen hän ojensi kätensä tyttöä kohti kömpelöön hyväilyyn, kuten se, joka ei koskaan ole ollut tekemisissä naisen kanssa. Hän näki Ljuban suonenvetoisesti puristavan yhteen sormensa ja vievän ne leukaansa ikäänkuin olisi kokonaan tahtonut tukahuttaa suunnattoman pitkän pidätetyn hengityksen. Hänen silmänsä olivat suuret ja katseessa ilmeni kauhu, suru ja rajaton halveksiminen.
— Mikä teitä vaivaa, Ljuba? — kysyi hän peräytyen. Ja kylmällä kauhulla, melkein hiljaa, lausui tyttö, sormet yhä puristuksissa.
— Oh, sinä konna! Jumalani, mimmoinen konna sinä olet!