— Niin olenkin. Ylihuomenna menen kuolemaan ihmisten edestä, vaan sinä — niin sinä? Sinä sitten nukut pyövelieni kanssa. Kutsu tänne upseerisi. Heitän sinut heidän jalkoihinsa: ottakaa raatonne. Kutsu!
Ljuba nousi hitaasti. Ja kun hän, raivostuneen ylpeänä, sieramet selällään, katsoi tyttöön, kohtasi hän yhtä ylpeän ja vielä halveksivamman katseen. Kuvastuipa säälikin naisen ylpeissä silmissä. Hän oli kuin ihmeen kautta yhtäkkiä noussut näkymättömälle valtaistuimelle ja sieltä kylmäverisen ankarana katseli jotain pientä, piipittävää ja säälittävää olentoa, joka makasi hänen jaloissaan. Ei nauranut hän enää, eikä liikutuksesta näkynyt jälkiäkään, ja silmä vaistomaisesti etsi portaita, joilla tyttö seisoi — niin osasi tämä nainen katsoa korkeudesta alas.
— Mitä sinä nyt? — kysyi mies peräytymättä, yhä raivoissaan, mutta oli jo altis tuon rauhallisen, halveksivan katseen vaikutukselle.
Ja ankarasti, äänessä vihamielinen varmuus, jonka takana tuntui piilevän miljoonia murtuneita ihmiskohtaloita, kokonaiset meret kyyneleitä, ja tulinen katkeamaton taistelu oikeuksien puolesta, — kysyi tyttö:
— Onko sinulla oikeutta olla hyvä, kun minä olen huono.
— Kuinka? — ei ymmärtänyt hän heti, äkkiä kauhistuen kuilua, joka aivan hänen jalkainsa juuressa aukasi mustan kitansa.
— Olen kauvan sinua odottanut.
— Sinä minua odottanut?
— Niin. Hyvää olen odottanut. Viisi vuotta olen odottanut, kenties enemmänkin. Kaikki ne, jotka tähän asti ovat käyneet, ovat valittaneet että he ovat konnia. Sitä he kyllä ovatkin. Kirjailijani sanoi ensin olevansa hyvä, mutta tunnusti viimein että hänkin on huono. Heitä minä en tarvitse.
— Mitä sinä sitten tarvitset?