— Sinua minä tarvitsen, rakkaani. Sinua. Juuri tuollaista, — rauhallisesti tarkasti tyttö hänet kiireestä kantapäähän ja vakuuttavasti nyökäytti kalpeaa päätään. — Niin juuri. Kiitos, että tulit.
Häntä, joka ei pelännyt mitään, alkoi kauhistuttaa.
— Mitä sinä tahdot? toisti hän peräytyen.
— Piti lyödä hyvää, rakkaani, todellisesti hyvää. Niitä sylkisuita ei edes kannata lyödäkään-, kätensä siinä vain likaa. No, minä löin, nyt sopii suudella omaa kättänsä. Armas käsi, annoit hyvälle korvapuustin!
Tyttö naurahti ja todellakin silitti sekä kolmesti suuteli oikeaa kättään. Hän katsoi tyttöön kauhuissaan, ja hänen hitaat ajatuksensa kulkivat nyt rajun nopeasti; ja jo lähestyi kuin synkkä pilvi, se kauhea, joka oli kuin kuolema, jota ei voi välttää.
— Mitä sinä sanoit?… Mitä sanoit?
— Minä sanoin: on häpeä olla hyvä. Etkö sinä ole sitä tiennyt?
– En ole tiennyt — mumisi hän, äkkiä vaipuen ajatuksiinsa ja ikäänkuin unohtaen tytön läsnäolon. Istuutui.
— Tiedä siis nyt. Puhui tyttö rauhallisesti, ja ainoastaan siitä miten rinta paidan alla kohosi ja laski voi huomata että hänen sisällään raivosi myrsky, kaikui pidätetty tuhatääninen huuto.
— No, tiedätkö nyt?