— Kas niin… juokaa nyt Ljuba. Tehkää niin hyvin.
— Entä te? — ihmetteli tyttö ja katsahti häneen pikaisin syrjäkatsein.
— Kyllä minä sitten. Minä nähkääs… minä olen kaksi yötä mässännyt, enkä ole ollenkaan nukkunut ja nyt… — hän haukotteli kauheasti väännellen jäseniään.
— No?
— Kyllä minä pian. Minä vain yhden tunnin… Niin, kyllä minä pian. Juokaa te vain, olkaa niin hyvä. Ja syökää hedelmiäkin. Miksi niin vähän tilasitte?
— Saanko mennä saliinkin? Siellä alkaa pian soitto.
Se olisi sentään sopimatonta. Hänestä, tuosta omituisesta vieraasta, joka paneutui maata, alkaisivat kaikki puhua, lausuisivat arveluita — ei, se olisi sopimatonta. Ja töintuskin pidätellen haukotusta, joka jo väänteli suupieliä, pyysi hän vakavasti:
— Ei Ljuba, minä pyydän teitä jäämään tänne. Näettekös minä en oikein uskalla olla yksin huoneessa. Se on tietysti oikku, mutta suokaa se minulle anteeksi…
— No miksi ei. Kun kerran olette rahat maksanut…
— Aivan niin, — punastui hän kolmannen kerran. — Luonnollisesti. Kysymys ei ole kuitenkaan siitä. Ja… jos te haluatte… Voitte tekin panna maata. Jätän teille tilaa. Kuitenkin, pyydän, menkää te seinän puolelle. Eihän teillä ole mitään sitä vastaan?