— Ei, minä en pane maata. Minä istun muuten vain.
— Lukekaa jotain.
— Ei täällä ole kirjoja.
— Tahdotteko tämänpäiväisen sanomalehden? Minulla on se tässä. Siinä on paljon lukemista.
— En tahdo.
– Kuten tahdotte, vapaa valta. Mutta minä, jos sallitte… — ja hän lukitsi oven kiertäen avainta kaksi kertaa ja pisti sen taskuunsa. Eikä hän huomannut omituista katsetta, jolla tyttö saatteli häntä. Ja ylipäänsä koko tämä kohtelias, säädyllinen puhe, niin outo tässä onnettomassa paikassa, jossa ilma himmeäksi sakeni viinien höyrystä ja kiroussanoista, tuntui hänestä ihan luonnolliselta ja yksinkertaiselta sekä täysin sopivalta. Yhä samalla kohteliaisuudella, ikäänkuin veneessä ollessaan soutelemassa naisten seurassa, hän vähän aukasi takkiaan ja kysyi:
— Sallitteko minun riisua takkini?
Tyttö hieman yrmistyi.
— Tehkää hyvin. Tehän olette… hän ei sanonut mitä.
— Saanko liivitkin? Ovat niin ahtaat.