Tyttö ei vastannut, kohautti vain olkapäitään tuskin huomattavasti.
— Täällä on lompakkoni, rahani. Olkaa ystävällinen, piilottakaa se jonnekin.
— Teidän pitäisi antaa ne konttoriin. Meillä kaikki antavat sinne.
— Miksi niin? — hän katsahti tyttöön ja hämillään käänsi katseensa…
Niin kyllä, niinkin. Mitä joutavia.
— Mutta tiedättekö te, paljonko teillä tässä on rahaa? Tapahtuu, että jotkut eivät tiedä, ja sitten…
— Tiedän, kyllä minä tiedän. Ja mitäpä te… Hän pani maata, kohteliaasti jättäen tyhjäksi seinänpuoleisen paikan. Jumalallinen uni leveästi hymähtäen painoi untuvaisen poskensa hänen poskeaan vastaan — ensin toisen, sitten toisen — syleili hellästi, kutkutti polvia ja vaikeni autuaallisesti, asettaen pehmeän pörröisen päänsä hänen rinnoilleen. Hän naurahti.
— Mitä te nauratte? — kysyi tyttö vaistomaisesti.
— Muuten vain. On niin sanomattoman hyvä olla. Onpa teillä pehmeät tyynyt! Nyt saattaa hiukan puhellakin. Miksi te ette juo?
— Saanko minäkin riisua liivini? Sallitteko sen? Taitaapa tulla pitkällinen istuminen — tytön äänessä oli jonkunverran ivaa. Mutta kohdatessaan hänen suoran katseensa ja kuullessaan varmasti lausutun: "tietysti, olkaa niin hyvä!" selitti hän vakavasti ja yksinkertaisesti: kureliivini on niin tiukka. Se jättää uurteet ruumiiseen.
— Tietysti, tietysti, olkaa niin hyvä!