— Kuka te olette? Mikä te oikeastaan olette?
Tyttö kyseli hiljaa ja varovasti mutta varmalla äänellä ja tuntui ikäänkuin hän yhtäkkiä olisi kokonaan siirtynyt lähemmäksi häntä.
Mutta hän ei enää tyttöä kuunnellut, hän oli jo nukkumaisillaan. Hetkeksi leimahti sammuva ajatus ja hänen eteensä kuvastui taulu, jossa aika ja avaruus suli yhdeksi kirjavaksi rykelmäksi: varjoja, pimeyttä ja valoa, toimintaa ja rauhaa, ihmisiä ja loppumattomia katuja sekä alati liikkuvia pyöriä… siinä kaksi päivää ja kaksi yötä hurjaa pakoa. Äkkiä tämä kaikki sammui, himmeni, romahti alas ja hänen eteensä kuvastui pehmeässä puolivalaistuksessa, syvimmässä hiljaisuudessa yksi taulukokoelman saleista, jossa hän eilen kokonaiseksi kahdeksi tunniksi oli saanut rauhan takaa—ajajoiltaan. Ikäänkuin istuisi hän punaisella, tavattoman pehmeällä samettisohvalla ja liikkumatonna katseleisi jotakin suurta mustaa taulua. Niin suuri rauha virtaa tästä vanhasta, halkeilleesta taulusta, niin suloista lepoa tuottaa se silmille ja ajatuksen on niin helppo olla että hän, vaikka jo olikin hetkeksi melkein nukahtanut, alkoi vastustaa unta, rauhattomasti pelästyi sitä kuten odottamatonta häiritsijää.
Alkoi kuulua soittoa salista ja tiheässä tahdissa, toisiaan tuuppien läksivät kaljupäät liikkeelle. Silloin hän ajatteli: "nyt saattaa ruveta nukkumaan" — ja heti vaipui sikeään uneen. Tuo suloinen uni otti hänet lämpimään syliinsä ja yhdessä, henkeään pidätellen, syvä hiljaisuus ympärillä kiitivät he läpikuultavaa, salaperäistä syvyyttä kohti.
* * * * *
Näin hän nukkui tunnin, toisenkin, samassa kohteliaassa asennossa, johon oli asettunut levolle käydessään. Oikeaa kättään piti hän taskussa, jossa oli avain ja revolveri. Ja hän, tyttö paljain käsivarsin ja kauloin, istui vastapäätä, tupakoi, joi verkalleen konjakkia ja katsoi häneen yhtämittaa. Joskus, voidakseen paremmin nähdä, kurotti hän pitkää, notkeaa kaulaansa ja yhdessä tämän liikkeen kanssa ilmaantui hänen huuliensa päihin kaksi syvää, pinnistettyä ryppyä. Ylimäisen lampun oli hän unohtanut sammuttaa ja sen kirkkaassa valossa ei hän näyttänyt nuorelta eikä vanhaltakaan, ei tuntunut läheiseltä eikä kaukaiselta, olihan vain kokonaan kuin jokin epämääräinen. Epämääräiset posket, epämääräinen nenä, koukkuinen kuten linnulla, epämääräistä oli myöskin tasainen, syvä hengitys. Tuuhea, tumma tukka oli leikattu lyhyeksi, sotamiehen malliin. Vasemmassa ohimossa, lähinnä silmää, oli pieni arpi. Ristiä hänen kaulassaan ei ollut.
Soitto salissa vuoroin taukosi, vuoroin uudelleen kajahti laulun ja tanssitöminän säestämänä, ja tyttö yhä istui, poltti paperossia ja tarkasteli nukkuvaa. Tarkalleen, kaulaansa venyttäen, katseli hän miehen vasenta kättä, joka lepäsi rinnalla: hyvin leveä kämmen, sormet pitkät ja rauhalliset — näytti siltä kuin olisi se painanut lujasti rintaa; varovalla liikkeellä veti tyttö sen pois asettaen pitkin vartaloa vuoteelle. Sitten hän nousi äkkiä ja meluten, voimakkaasti, ikäänkuin olisi taittanut luuta, sammutti ylimmäisen valon ja sytytti alhaalla, olevan lampun, sen jossa oli punainen varjostin.
Nukkuva ei tälläkään kertaa liikahtanut, ja hänen kasvonsa, joita nyt peitti heleä puna näyttivät yhtä epämääräisiltä sekä peloittivat liikkumattomuudellaan ja rauhallisuudellaan. Kääntyen poispäin ja kiertäen paljaat, heikosti punoittavat käsivarret polviensa ympäri, tyttö heitti päänsä taapäin ja liikkumattomana alkoi tuijottaa kattoon mustin silmin. Hänen hampaissaan, lujasti puserrettuna, sammui karrelle palanut paperossi, jota hän ei ollut vielä loppuun polttanut.
III.
Oli tapahtunut jotain odottamatonta ja kauheaa. Jotain suurta ja tärkeää oli tapahtunut sillä aikaa kun hän nukkui — hän ymmärsi sen ennenkuin oli kunnolla herännytkään, käsitti heti sillä hiotulla vaistolla, joka hänelle ja hänen tovereilleen muodostui ikäänkuin erityiseksi uudeksi aistiksi. Nopeasti kavahti pystyyn, istuutui sängyn laidalle ja kädellään tarttui lujasti revolveriin, sillävälin kuin silmät terävinä ja läpitunkevina harhailivat ruusunpunaisessa sumussa. Nähtyään tytön, yhä samassa asennossa, läpikuultavin ruusunpunasin olkapäin ja rinnoin, mustin, arvoitusmaisesti tuijottavin silmin, ajatteli hän: on antanut ilmi! Katsoi tarkkaavaisemmin, huokasi syvään ja muutti ajatusta: ei ole vielä sitä tehnyt, mutta pian tekee. Huonosti!