Niin kului toinen ja kolmas vuosi; ja Mihail oli jo kuudetta vuotta Semjonin luona. Hänen elämäntapansa olivat pysyneet samanlaisina. Hän ei milloinkaan mennyt kylälle, ei puhunut turhaa sanaa ja oli koko aikana hymyillyt vain pari kertaa: ensimmäisen kerran silloin, kun Matrjona toi hänelle illallisen pöytään, ja toisen kerran nähdessään vieraan herran. Semjon oli apulaiseensa niin tyytyväinen, ettei hän voinut mitään toivoa. Hän ei myöskään kysynyt enää milloinkaan, mistä Mihail oli kotoisin; yhtä hän vain pelkäsi: kunpa ei Mihail vain lähtisi hänen luotaan.
He istuivat kerran kaikki kotosalla. Matrjona keitti padassa ruokaa, lapset hyppelivät penkeillä |a katselivat ulos ikkunoista. Semjon ompeli ikkunan ääressä, Mihail löi toisen ikkunan ääressä nauloja kengän korkoon.
Eräs pojista juoksi Mihailin luo, nojasi hänen olkapäähänsä ja katsoi ulos ikkunasta.
— Mihail-setä, katsopas: kauppiaan rouva tulee varmaan tänne tyttöjensä kanssa. Toinen tytöistä ontuu.
Kun poikanen oli tämän sanonut, laski Mihail työnsä kädestään, kääntyi ikkunaa kohti ja katseli maantielle.
Semjon oli kummissaan. Mihail ei ollut vielä kertaakaan katsellut maantielle, mutta nyt hän katsoi hellittämättä ikkunasta eikä näyttänyt voivan irroittaa katsettaan. Semjon katsoi myös ikkunasta: hänen mökkiään kohti tuli todellakin siististi puettu nainen taluttaen kahta pientä tyttöstä. Tytöillä oli yllään turkistakki ja kirjava villaliina päässä, ja he olivat niin toistensa näköisiä, että heitä tuskin saattoi erottaa toisistaan. Toisella heistä oli vaivainen jalka ja hän ontui. Nainen tuli eteiseen ja löysi haparoiden oven kädensijan. Hän antoi tyttöjen ensin astua sisään ovesta ja tuli sitten itse tupaan.
— Hyvää päivää!
— Hyvää päivää! Mitä olisi asiaa?
Nainen istuutui pöydän ääreen, ja tyttöset painautuivat hänen polviaan vasten: he näyttivät jonkin verran ujostelevan.
— Tahtoisin teettää tytöille kevääksi nahkakengät.