— Minä olen sitä mieltä, virkkoi Jelisei, ettei sitä enää ole lykättävä, vaan lähdetään heti. Kevät on ihan paras aika.
— On kyllä paras aika; mutta enhän minä voi jättää hommiani kesken?
— Voihan niistä muutkin pitää huolen. Jätä pojallesi.
— Ei se käy. Minun vanhemmasta pojastani ei ole: viinaan menevä mies.
— Ilman meitä heidän on kuitenkin tultava toimeen sitten, kuri me makaamme mullassa. Parasta on antaa pojan ajoissa oppia.
— Niinpä kyllä, mutta mielellään sitä olisi näkemässä loppuun asti.
— Voi, hyvä mies! Kaikki ei tule milloinkaan valmiiksi! Kun meillä tässä äskettäin eukot siivosivat ja siistivät pyhäksi, niin siinäkös oli jos jonkinlaista puuhaa, tämä oli tehtävä, tuo oli tehtävä, aina ilmestyi uutta eteen. Silloin vanhin miniäni, viisas nainen, sanoi: »Hyvä on, että pyhä tulee eikä odota meitä, muuten ei tulisi valmista koskaan, puuhasipa tässä vaikka miten.»
Jefim tuli miettiväiseksi ja virkkoi:
— Rakennukseen on jo mennyt paljon rahaa; eikä semmoiselle matkallekaan ole lähteminen tyhjin käsin. Rahaa on sata ruplaakin.
Jelisein täytyi nauraa.