Jelisei huitaisi kädellään ja sanoi:
— Synti on ottanut niin valtaansa. Minkä sille voi!
He nousivat ja läksivät astumaan eteenpäin. Kuljettuaan jälleen kymmenisen virstaa he tulivat isoon kylään. Oli jo tullut verrattain kuuma. Jelisei oli näännyksissä; hän olisi jälleen tahtonut levätä ja juoda hiukan vettä, mutta Jefim ei suostunut viivähtämään. Hän oli rivakampi kulkemaan, ja Jelisein oli usein vaikea pysyä hänen rinnallaan.
— Kun vain saisi pienen kulauksen vettä! virkkoi Jelisei.
— No, juo sitten! Minä en välitä.
Jelisei pysähtyi.
— Älä jää odottamaan minua! sanoi hän. — Minä käväisen vain kiireesti tuossa talossa juomassa vettä. Kyllä minä saavutan.
— Hyvä on, vastasi Jefim.
Jefim Tarasytš kulki yksin eteenpäin, ja Jelisei meni mökkiä kohti.
Jelisei pysähtyi asumuksen eteen. Tämä oli vähäinen savimökki, alhaalta musta, ylhäältä valkea; savi oli lohkeillut, ei ollut pitkään aikaan sivelty uutta päälle; kattokin oli toiselta puolen rikki. Ovi oli pihan puolella, Jelisei astui pihaan ja näki seinän vieressä maassa makaavan parrattoman laihan miehen; paita oli pistetty housujen sisään vähävenäläisten tapaan. Mies oli luultavasti ruvennut siimekseen pitkälleen, mutta aurinko oli noussut korkeammalle ja poltti nyt hänen päätään. Hän makasi liikkumattomana, silmät auki. Jelisei huusi hänelle pyytäen vettä, mutta mies ei vastannut. »Lieneekö sairas vai tyly», ajatteli Jelisei astuen ovelle. Tuvasta kuului lapsen itku. Jelisei koputti ja huusi: