— Laskekaa sisään!
Kukaan ei vastannut. Hän kolkutti sauvallaan ja huusi jälleen.
— Kristityt!
Kukaan ei liikahtanut.
— Jumalan palvelijat!
Ei mitään vastausta. Jelisei oli jo kääntyä takaisin, mutta kuuli vaikeroinnin tapaista oven takaa. Eihän vain liene mitään pahaa tapahtunut? Täytyy katsoa. Ja Jelisei astui tupaan.
IV
Hän painoi salpaa — ovi ei ollut lukossa. Hän avasi sen ja tuli eteiseen. Tuvankin ovi oli auki. Vasemmalla oli uuni, suoraan edessä oli nurkka pyhäinkuvineen ja pöytä; pöydän takana oli penkki. Penkillä istui eukko huivitta päin, yllään vain paita, pää pöytää vasten. Hänen vieressään seisoi laiha poika — kalpea kuin vaha, ruumis pöhöttyneenä; hän itki, nyki eukkoa hihasta ja näytti ärjyen pyytävän häneltä jotakin. Jelisei tuli lähemmäksi. Ilma oli tuvassa ummehtunut ja raskas. Hän näki lavitsalla uunin takana naisen makaavan. Hän makasi selällään, silmät ummessa, rinta koristen, toinen sääri koukistuen ja ojentuen. Hän vääntelehti kouristuksissa, ja paha haju tuntui lähtevän hänestä; hän ei itse päässyt liikkeelle, eikä kukaan voinut siivota hänen vuodettaan. Eukko kohotti päätään ja huomasi tulijan.
— Mitä tahdot? Me emme voi antaa sinulle mitään, meillä ei ole mitään itsellämme.
Hän puhui vähävenäjää, mutta Jelisei ymmärsi häntä kuitenkin. Hän meni lähemmäksi vanhusta ja virkkoi: