XI
Jefim vaelsi samaa tietä kuin mennessäänkin. Kun hän läheni kotia, valtasi hänet huoli omaisista: kuinkahan nämä ovat tulleet toimeen hänen poissaollessaan? — Vuodessa ehtii paljon tapahtua, — ajattelee hän itsekseen. Koko elämä menee ihmiseltä kuntoonpanemiseen, mutta hävittämiseen tarvitaan hyvin vähän aikaa. Kuinkahan poika lienee hoitanut taloa? Millainen mahtoi olla kevät, miten on karjan laita ollut talvella, kuinka uusi rakennus on onnistunut? Jefim tuli samoille tienoille, missä oli edellisenä vuonna joutunut eroon Jeliseistä. Asukkaita ei voinut enää tuntea samoiksi. Kuka edellisenä vuonna oli nähnyt nälkää, eli nyt herroiksi. Vilja oli kasvanut hyvin, ihmiset olivat taas päässeet hyvään alkuun ja näyttivät unohtaneen entisen surkeuden. Iltapuolella päivää Jefim joutui samaan kylään, missä oli Jeliseistä eronnut. Hän oli tuskin ennättänyt kylään, kun pieni valkeaan paitaan puettu tyttönen juoksi ulos mökistä huutaen hänelle:
— Isoisä, isoisä, tulehan meille!
Jefim aikoi lähteä eteenpäin, mutta tyttönen tarttui hänen kauhtanansa liepeisiin ja veti hymyillen hänet mökkiä kohti.
Portaille tuli myös nainen ja poika; he viittailivat hänelle ja pyysivät häntä tulemaan sisään.
— Poikkea meille, ukko. Saat meillä illallista ja voit olla meillä yötä.
Jefim meni sisään. »Voinhan kysellä samalla Jeliseistä: eiköhän se vain poikennutkin juuri tähän mökkiin juomaan vettä.» Jefim astui tupaan, mökin vaimo auttoi repun hänen selästään, toi hänelle pesuvettä ja tarjosi hänelle paikan pöydässä. Hän kantoi pöydälle maitoa, rieskaa ja puuroa. Jefim kiitti ja kehui mökin väkeä, kun niin vieraanvaraisesti ottivat pyhiinvaeltajia luokseen.
Vaimo pudisti päätään ja virkkoi:
— Täytyy kai meidän olla ystävällisiä jokaiselle pyhiinvaeltajalle, sillä pyhiinvaeltajalta olemme oppineet, miten on elettävä. Elimme synnissä ja Jumala rankaisi meitä siksi niin, että odotimme vain kuolemaa. Viime kesänä makasimme kaikki sairaina nälästä. Olisimme olleet hukassa, mutta Jumala lähetti luoksemme samanlaisen vanhuksen kuin sinä. Eräänä päivänä hän tuli luoksemme vain janoissaan juomaan, mutta kun näki meidät, tuli hänen meitä sääli ja hän jäi luoksemme. Hän antoi meille juotavaa ja syötävää, sai meidät virkoamaan, lunasti pantatun maan, osti hevosen ja rattaat ja jätti ne meille.
Tupaan tuli vanha muori. Hän keskeytti vaimon puheen ja virkkoi: