— Me emme tiedä itsekään, oliko hän ihminen vai Jumalan enkeli. Kaikkia hän rakasti, kaikkia sääli. Ja hän lähti luotamme mitään sanomatta. Emme tiedä kenelle saisimme rukoilla Jumalan siunausta. Näen edessäni ihan kuin tässä nyt tapahtuisi miten minä makaan tuossa ja odotan kuolemaa, ja äkkiä tulee vanha, kaljupäinen maalaisukko sisään pyytämään vettä juodakseen. Minä syntinen vielä ajattelin: mokomat kuljeksijat! — Mutta tämäpäs kun näki meidät, riisui heti repun selästään, pani sen tänne tähän kohtaan, avasi.
Tyttönen keskeytti muorin:
— Ei, isoäiti, hän laski repun ensin maahan keskelle tupaa ja nosti sitten penkille.
Ja niin alettiin kiistellä ja muistella kaikkea mitä ukko oli tehnyt ja sanonut: missä hän oli istunut, missä nukkunut, mitä hän oli toimittanut ja mitä kenellekin puhunut.
Yöksi tuli myös mökin isäntä hevosella kotiin. Hänkin kertoi Jelisein olosta heillä.
— Ellei hän olisi tullut luoksemme, virkkoi hän, — olisimme varmaan kuolleet kaikki synteinemme. Olimme nääntymäisillämme, näimme kuoleman edessämme, olimme nyreissämme Jumalalle ja ihmisille. Hän auttoi meidät jälleen pystyyn, ja hänen kauttaan tuli Jumala taas meidän näkyviimme ja me saimme takaisin uskomme hyviin ihmisiin. Kristus olkoon hänelle armollinen! Ennen elettiin vain päivästä toiseen kuin mitkäkin elukat; hän teki meidät taas ihmisiksi.
Mökin väki antoi Jefimille syötävää ja juotavaa, he laittoivat hänelle makuusijan ja laskeutuivat itsekin levolle.
Jefim makaa vuoteellaan, mutta ei saa unta; hänen täytyi siinä maatessaan aina vain ajatella Jeliseitä, jonka hän näki kolme kertaa Jerusalemissa Vapahtajan haudalla.
— Tässä talossa, ajatteli hän, — hän pääsi minun edelleni. En tiedä, onko minun uhrini, kelvannut taivaassa vai eikö; hänen uhrinsa on varmasti ollut otollinen Herralle.
Aamulla Jefim erosi mökin väestä. He antoivat hänelle evääksi piirakoita ja menivät työhönsä. Ja Jefim jatkoi matkaansa.