— Hän on jo aikoja sitten palannut, hyvä mies. Taisi tulla siinä kohta Marian päivän jälkeen. Me tulimme iloisiksi, kun Jumala toimitti hänet jälleen kotiin; meillä oli niin ikävä, kun hän oli poissa. Ei hänestä tosin enää paljon työhön ole, parhain ikä on jo ohi. Mutta talon pää hän yhä on, meidän on nyt taas paljon hupaisampaa. Poikakin tuli, niin iloiseksi. Isän poissa ollessa, sanoi hän, tuntuu elämä samalta kuin silmät vailla valoa. Kun hän ei ole kotona, ei elämä ole meille mikään ilo, ystäväiseni, niin me rakastamme häntä ja olemme häneen kiintyneet.
— No, onko hän nyt kotona?
— Kotona on, mehiläistarhassa parvea korjaamassa. Mehiläiset menestyvät nykyjään hyvin, sanoo hän. Niin kuuluvat höystyvän, ettei ukko ole semmoista ennen nähnyt. Jumala ei varmaankaan katso ensinkään syntejämme, kun niin on armollinen, sanoo hän. Käy häntä katsomaan, ystävä; jo nyt ukko tuleekin iloiseksi!
Jefim astuu pihamaan poikki mehiläistarhaan Jelisein luo. Hän tulee tarhaan ja näkee Jelisein seisovan koivun suojassa verkotta ja käsineittä, harmaa kauhtana yllään, käsivarret levitettyinä, ja katsovan ylöspäin kalju päälaki hohtaen. Aivan samalla tavalla hän oli seisonut Jerusalemissa Vapahtajan haudalla; ja samoin kuin Jerusalemissa valo loisti häneen, paistoi nyt aurinko koivun lehvistön lävitse; hänen päänsä yllä liitelee kultaisia mehiläisiä, muodostaen kultaseppeleen, eivätkä ne pistä häntä.
Jefim jää seisomaan.
Jelisein muori huusi miehelleen:
— Naapuri on tullut sinua katsomaan!
Jelisei katsoi ympärilleen, ilostui kovin ja meni Jefimiä kohti.
Kulkiessaan hän otti varovasti parrastaan muutamia mehiläisiä.
— Jumalan rauha, Jefim! Jumalan rauha, ystävä, miten kävi matka?
— Jalat tekivät matkan; toin sinulle myös vettä Jordanista. Mutta lienevätkö vaivani olleet Herralle otolliset.