Karhu oli saarroksissa. Demjan ajoi sitä eteenpäin. Kaikkialla ympärilläni huusivat talonpojat, vain ystäväni ja minä seisoimme vaiti ja liikkumattomina odottaen karhua. Seison paikallani, katson eteenpäin, ja sydämeni sykkii. Nojaan kivääriini ja vapisen. Nyt se heti hypähtää näkyviin, ajattelen itsekseni, minä tähtään ja ammun, ja se kaatuu. Äkkiä kuulen, miten jotakin tupsahtaa vasemmalla lumeen, mutta kaukana minusta. Katselen korkeaa näreikköä: noin viidenkymmenen askeleen päässä on puitten takana jotakin suurta ja mustaa. Tähtään ja odotan. Ajattelen itsekseni, eiköhän se tule lähemmäksi? Näen sen korvien vavahtavan, se kääntyy ja menee takaisin päin. Nyt voin nähdä sen sivulta kokonaan. Jopa on kookas karhu! Tähtään aivan liian hätäisesti, ja pam! Kuulen, miten kuulani sattuu puunrunkoon. Näen savun lävitse, miten karhu syöksyy takaa-ajajien ketjua kohti ja katoaa metsään. Nyt, ajattelen minä, olen pilannut asiani, nyt se ei enää tule luokseni; joko tulee toverini sen ampumaan tahi sitten se hyökkää talonpoikia kohti, missään tapauksessa se ei tule minua kohti. — Seison siinä, olen uudelleen ladannut kiväärini ja kuuntelen. Talonpojat huutavat joka puolelta, mutta oikealla, lähellä ystävääni, huutaa eräs nainen erikoisen äänekkäästi: »Tuossa se on! Tuossa se on! Tuossa se on! Tänne!-Tänne! Ai-ai-ai!»
Hän näkee varmaan karhun aivan edessään. En odota sitä enää, vaan katson oikealle ystävääni päin. Näen Demjanin juoksevan sauva kädessä, ilman suksia, polkua pitkin ystäväni luo, kyyristyvän hänen viereensä ja osoittavan jotakin kepillään, ikäänkuin tähtäisi. Näen ystäväni tähtäävän siihen suuntaan, minne Demjan viittaa. Pam! Nyt hän sai sattumaan, ajattelen itsekseni. Mutta näen, ettei ystäväni juoksekaan karhun luo. Joko hän on ampunut ihan harhaan tahi vain vähän haavoittanut. Karhu menee varmaan takaisin, minun luokseni se ei tule ainakaan. Mutta mitä tämä on? Kuulen äkkiä miten jokin porhaltaa minua kohti, aivan lähellä tupruaa lumi, kuulen puhkumista, katson eteenpäin: se ryykäisee polkua, joka tulee kuusikon läpi suoraan minua kohti, ja se näyttää olevan suunniltaan pelosta. Nyt se on minusta vain viiden askeleen päässä, näen sen kokonaan — mustan rinnan ja jättiläiskokoisen punertavanvivahteisen pään. Se rynnistää suoraan minua kohti ja viskaa lunta joka puolelle. Huomaan sen silmistä, ettei se näe minua ja että se puskee eteenpäin umpimähkään vain pelkonsa ajamana. Mutta se syöksyy suoraan kuusta kohti, jonka juurella seison. Tähtään, laukaisen, mutta se on tullut vielä lähemmäksi. Huomaan ampuneeni ohitse, se ei sitä kuitenkaan huomaa, vaan ryntää suoraan minua kohti näkemättä minua vieläkään. Lasken kiväärini hiukan alemmaksi, se jo melkein koskettaa karhun päätä — pam. Huomaan laukauksen kyllä osuneen, mutta en ole saanut sitä hengiltä.
Se nosti päätään, veti korvat sisään päin, kiristeli hampaitaan ja törmäsi suoraan minuun päin. Tartuin toiseen kivääriini, mutta olin sen tuskin saanut käteeni, kun karhu jo oli heittänyt minut lumeen ja hypännyt ylitseni. Hyvä on, ajattelen itsekseni, että se viskasi minut kumoon. Koetan nousta, mutta tunnen, että jokin painaa minua; en voi nousta. Se oli juossut niin kovaa vauhtia, ettei voinut heti pysähtyä, vaan loikkasi ylitseni; mutta sitten se kääntyi ja vyörytti koko ruhollaan minut allensa. Tunnen olevani jonkin raskaan painon alla, tunnen jotakin lämmintä kasvoillani, tunnen sen ottavan kasvoni kokonaan kitaansa, nenäni on jo sen suussa, tunnen sen kuuman hengityksen ja veren tuoksua. Se painaa käpälillään hartioitani niin lujasti, etten voi liikahtaa. Koetan vain vetää pääni rintaani vasten sen kidasta, käännän nenäni ja silmäni pois. Mutta se aikoo juuri tarttua silmiin ja nenään. Tunnen sen tarttuneen ylähampaillaan otsaani juuri hiusmarron alapuolelta ja alahampaillaan silmien alta, tunnen sen puristavan hampaitaan yhteen ja painavan. On kuin päätäni leikattaisiin puukoilla; koetan sitä torjua, yritän päästä vapaaksi, mutta se jyrsii minua kuin koira ja haukkoo vähän väliä. Sain kerran pääni vapaaksi, mutta se tarttui siihen jälleen. Nyt olen mennyttä miestä, ajattelin. Äkkiä tunnen helpotusta. Katson ympärilleni: sitä ei enää näy, se on hypähtänyt pystyyn ja juossut tiehensä.
Kun ystäväni ja Demjan huomasivat karhun viskanneen minut lumeen, riensivät he luokseni. Ystäväni tahtoi tulla mahdollisimman nopeasti avukseni, mutta teki erehdyksen: sen sijaan että olisi juossut tallattua polkua pitkin alkoi hän juosta suoraan lumikinoksen poikki ja vajosi siihen. Hänen yrittäessään nousta, jyrsi karhu minua koko ajan. Mutta Demjan, jolla ei ollut kivääriä, vaan ainoastaan keppi, juoksi polkua pitkin huutaen: »Se on tappanut herran! Se on tappanut herran!» Hän juoksi, huutaen karhulle: — Sinä hullu, mitä teet! Mitä teet! Anna olla! Anna olla!
Karhu totteli, jätti minut makaamaan ja juoksi tiehensä. Kun nousin, oli lumessa niin paljon verta kuin olisi lammas siinä teurastettu, liha riippui riekaleina kasvoiltani, mutta pelkästä jännityksestä en tuntenut ollenkaan kipua.
Ystäväni tuli luokseni, ja talonpojatkin kerääntyivät ympärilleni. He tutkivat haavojani ja pesivät niitä lumella. Mutta minä en ollenkaan muistanut haavojani, vaan kysyin:— Missä karhu on? Minne se on joutunut? Äkkiä kuulemme: Tuossa se on, tuossa se on! Näemme karhun taas pyyhältävän meitä kohti. Tartumme taas kivääreihin, mutta ennenkuin kukaan on vielä ehtinyt ampua on se jo tiessään. Karhu oli vimmastunut ja aikonut tulla uudelleen minua jyrsimään, mutta nähdessään ihmisjoukon oli se pelästynyt. Huomasimme jäljistä että sen päästä vuoti verta, aloimme ajaa sitä takaa, mutta päätäni pakotti ja me talsimme kaupunkiin lääkäriin.
Lääkäri ompeli silkillä haavani umpeen, ja ne rupesivat paranemaan.
Kuukauden kuluttua läksimme taas liikkeelle samaa karhua tavoittamaan; minun ei kuitenkaan onnistunut sitä tappaa. Karhu ei tullut saarroksesta esille, vaan kulki hirvittävällä äänellä möristen sen sisäpuolella. Demjan teki siitä lopun. Minun laukaukseni oli sattunut sen alaleukaan ja vienyt siltä hampaan.
Tämä karhu oli hyvin suuri ja sillä oli kaunis, musta turkki. Annoin parkita sen, ja sen talja on huoneeni lattialla. Haavat otsassani ovat parantuneet, arvet tuskin näkyvätkään.