I
Kaukasiassa palveli upseerina Žilin niminen aatelismies.
Hän sai kirjeen kotoaan vanhalta äidiltään, joka kirjoitti:
— Minä olen jo käynyt vanhaksi ja tahtoisin ennen kuolemaani nähdä rakkaan poikani vielä kerran. Tulethan sanomaan minulle jäähyväiset ja saattamaan minut hautaan. Sitten voit taas kyllä palata toimeesi. Olen katsonut sinulle morsiamenkin, viisaan, kauniin ja varakkaan. Ja jos tyttö on mieleisesi, niin nait hänet ja ehkäpä jäätkin tänne kokonaan.
Žilin mietti itsekseen:
— Muori on tosiaankin jo raihnas; eipä tiedä, saisiko enää myöhemmin nähdäkään. Täytynee lähteä; ja jos tyttö on hyvä, niin miksikäs ei vaikka naimisiin.
Hän meni everstin luo pyytämään lomaa, sanoi tovereilleen jäähyväiset, hankki miehille erojaisiksi neljä ämpäriä viinaa ja valmistautui lähtemään.
Kaukasiassa vallitsi siihen aikaan sotatila. Teillä ei päässyt liikkumaan päivällä eikä yöllä. Heti kun venäläinen poistui linnoituksesta, ottivat tatarit hänet hengiltä tahi raastoivat vuorille. Oli järjestetty niin, että sotilasvartio kulki kahdesti viikossa linnoituksesta toiseen. Edessä ja takana kulkivat sotamiehet, keskellä muu väki.
Oli kesä. Aamunkoitteessa kuormahevoset kokoontuivat linnoituksen taakse ja lähtivät vartioväen saavuttua liikkeelle. Žilin ratsasti ja kärryt, jotka kuljettivat hänen tavaroitaan, seurasivat kuormastoa.
Heillä oli edessään kahdenkymmenen viiden virstan matka. Kuormasto kulki hitaasti; milloin pysähtyivät sotamiehet, milloin irtausi pyörä jostakin vankkurista tai hevonen tahtoi hengähtää, jolloin kaikki jäivät odottamaan.