Keskipäivä oli jo ohi, mutta kuormasto oli ehtinyt vasta puolitiehen. Tie pölysi, aurinko paahtoi helteisesti, eikä varjopaikkaa missään. Aro ihan autio, ei puuta, ei pensasta tien vieressä.
Žilin ratsasti edellä ja pysähtyi odottamaan kuormastoa. Hän kuulee takanaan torven toitotuksen, — taas ovat seisahtuneet. Hän tuumiskelee: »Mitähän, jos jättäisin koko joukon ja lähtisin yksin? Ratsu minulla on hyvä, — pyyhällän tieheni, jos tatareja kohtaisin. Vai olisikohan jäätävä odottamaan?…»
Žilin odottaa ja miettii. Samalla ratsastaa siihen toinen upseeri,
Kostylin, pyssy selässä. Tämä alkaa esittää:
— Lähdetään me ajamaan kahden, Žilin! Kuka tässä enää jaksaa odottaa; on nälkä ja näännyttävän kuuma, — paita on likomärkänä.
Kostylin olikin jykevä, pullea ja punakka mies — hiki valui hänestä ihan virtanaan. Žilin mietti vielä asiaa ja virkahti sitten:
— Onko kivääri ladattu?
— On.
— No, lähdetään sitten. Mutta se päätetään, että koko ajan yksissä!
Niin lähtivät he edeltäpäin ratsastamaan. Tie kulki aroa pitkin, he juttelivat yhtä ja toista ja tähystelivät vähänväliä ympärilleen. Seutu oli tasaista, näkyi kauas.
Aro loppui, ja nyt kulki tie kahden vuoren välisessä solassa. Žilin virkkoi toverilleen: