— Mennäänpäs vilkaisemaan tuonne vuorille, muuten ne voivat kapsahtaa aavistamatta niskaamme.
— Ei kannata! Ratsastetaan vain eteenpäin, ehdotti Kostylin. Mutta
Žilin ei hellittänyt.
— No, — sanoi hän, — odottele sinä täällä alhaalla, minä käyn siellä vilkaisemassa.
Ja hän käänsi hevosensa vasemmalle vuorelle päin. Žilinin ratsu oli rotueläin; hän oli maksanut siitä sata ruplaa ostaessaan sen varsana ja kouluuttanut sen itse. Lentäen kiidättää se hänet ylös rinnettä. Mutta tuskin hän oli päässyt ylös, kun hän jo näki aivan edessään kolmisenkymmentä ratsastavaa tataria. Hän kääntyi takaisin, mutta tatarit olivat jo huomanneet hänet, karauttivat häntä kohti ja rupesivat kiireisesti päästelemään pyssyjänsä kantimista. Žilin kannusti ratsunsa mitä hurjimpaan laukkaan rinnettä alas ja huusi Kostylinille:
— Lataa pyssysi! ja ajatteli samalla: »Nyt ratsuni, älä väsy äläkä taita jalkaasi. Jos kompastut, olemme hukassa. Saisinpa kiväärini käsiini, niin puoleni pitäisin».
Mutta Kostylin ei jäänyt suinkaan odottamaan, kun näki tatarit — nuolena hän heti karautti linnoitusta kohti. Hän pieksi hevosta ruoskallaan antaen iskuja milloin puolelle, milloin toiselle. Pölypilven läpi vain erotti, miten hevosen häntä huiski ilmassa.
Žilin huomasi, että leikki oli kaukana. Kivääri oli luisunut maahan, eikä pelkästä sapelista ollut paljoa apua. Hän käänsi hevosensa sotamiessaattuetta kohti ja aikoi paeta, mutta vastaan pyyhälsikin kuusi miestä. Hänen hevosensa oli kyllä hyvä, mutta tatareilla oli vielä paremmat, ja pakotie oli katkaistu. Hän koetti kääntää hevostaan palaamaan takaisin, mutta ratsu oli saanut jo jalat alleen eikä sitä saanut enää millään pysähtymään, — se lensi suoraan vihollista kohti. Punapartainen tatari ratsasti harmaan hevosen selässä hänen luokseen ja ulvoi virnistellen ilkeästi ja pyssy valmiina.
— Asia on selvä, — tuumi Žilin, — kyllä ne juuttaat tunnetaan; jos joudun elävänä heidän kynsiinsä, niin kuoppaan pistävät ja ruoskivat. Hengissä en antaudu!
Žilin ei ollut ruumiiltaan roteva, mutta hän oli uljas ja sisukas. Hän tempasi sapelinsa ja karautti suoraan punapartaa kohti ajatellen: »Minä survon hänet hevosen jalkoihin tai silvon kappaleiksi sapelillani.»
Mutta ennenkuin hän vielä ehti perille, koetettiin häntä takaa ampua. Laukaus sattui hevoseen, joka kaatui hänen allaan. Se suistui päistikkaa maahan, ja sen lysähtäessä kumoon jäi Žilinin jalka hevosen alle.