II
Žilin ei saanut koko yönä unta silmiinsä. Yöt olivat lyhyet. Valojuova tunkeutui seinänraosta vajaan — aamu siis valkeni. Žilin nousi ylös ja paremmin nähdäkseen kaiversi rakoa suuremmaksi.
Raosta näkyi tie, joka kulki vuoren juurta pitkin; oikealla oli tatarilaismaja, ja sen vieressä kasvoi kaksi puuta. Musta koira loikoi tiellä, ja vuohi vuonineen tepasteli pihalla hännäntynkäänsä heilutellen. Vuoren rinnettä nousi nuori tatarilaisvaimo. Kirjava paita oli vyötäisiltä sidottu, hänellä oli jalassa housut ja saappaat. Pää oli kauhtanan peitossa, ja pään päällä hän kantoi vettä metallisessa vesiruukussa. Lanteet notkahtelivat hänen käydessään — ja hän talutti kädestä paitasillaan tepsuttelevaa keropäistä poikavekaraa. Vaimo astui vesiastioineen tupaan, josta tuli ulos eilinen punapartainen tatari, yllään silkkinen pusero; miehen vyöstä riippui hopeainen väkipuukko, jalassa hänellä oli paljaat matalat kengät ja päässä korkea, musta, taaksepäin kallistuva lammasnahkalakki. Hän venytteli jäseniään ja siveli punaista partaansa siinä seisoessaan. Hetkisen kuluttua hän virkkoi jotakin rengilleen ja poistui.
Sitten ajoi ohitse pari poikasta hevosia juottamaan. Hevosten sieraimet olivat kuolaiset. Tuvasta juoksi paitasillaan vielä muutamia keropäitä poikasia, nämä kokoontuivat vajan eteen ja yrittivät tunkea kuivaa risua seinänraosta sisään. Žilin karjaisi heille, jolloin naskalit kirkuen juoksivat tiehensä, paljaat sääret vilkkuen.
Mutta Žilinin oli kova jano, kieli oli ihan tarttua kiinni kitalakeen. »Tulisivat edes katsomaan», toivoi hän. Samassa hän kuuli ovea avattavan. Punapartainen tatari astui vajaan päin, seurassaan toinen lyhyempi, mustaverinen mies, jolla oli kirkkaat, tummat silmät ja parta lyhyeksi ajeltu. Suu tällä seuralaisella oli iloisessa hymyssä ja kasvoilla väikkyi hilpeä hyvätuulisuus. Tämä tummaverinen oli vielä uljaammassa asussa: puseropaita oli sinistä silkkiä ja reunuksilla koristettu. Vyöllä riippui suuri hopeainen väkipuukko ja jalassa oli punaiset, hopeasuiset sahviaanikengät. Näiden ohuiden kenkien päällä oli vielä toiset paksummat kengät. Päässä oli korkea valkea lammasnahkalakki.
Punapartainen tatari astui sisään, puhui jotakin aivan kuin äkäpäissään ja seisahtui nojaamaan oven kamanaa vasten; tikariansa heilutellen hän mulkoili vihaisesti kulmiensa alta kuin mikäkin susi.
Mutta musta mies, vilkas ja notkea kuin vietereillä liikkuva, astui suoraan Žilinin eteen, kävi kyykkysilleen ja virnistellen alkoi taputella häntä olalle. Hän seikkasi nopeasti omaa kieltään, mulkoili silmillään ja hoki yhtämittaa: »Karašoo urus! Karašoo urus!»
Žilin ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan ja hän virkkoi vain:
»Antakaa vettä, antakaa juotavaa!»
Mutta tuo mustaverinen vain nauroi ja höpötti: »Karašoo urus!»
Žilin koetti nyt sekä huulillaan että käsillään selittää, että hänen oli jano.