Vihdoin sai tulkki suunvuoron:
— Ei isäntä tyydy viiteensataan. Hän maksoi sinusta itsekin kaksisataa;
Kazi-Muhamed oli sen verran velkaa. Vähintään kolmetuhatta tahtoo.
Ellet kirjoita, sullovat sinut kuoppaan ja pehmittävät luusi piiskalla.
— Älkää luulko säikäyttävänne — tuumi Žilin itsekseen, — pelko pilaisi asian kokonaan.
Hänkin hypähti pystyyn ja virkkoi:
— Sano tuolle turjakkeelle, että jos peloittelemaan rupeaa, en anna kopeekkaakaan enkä kirjoita sanaakaan. En ole ennenkään pelännyt teitä heittiöitä enkä pelkää nytkään!
Tulkki käänsi hänen sanansa heille, ja he alkoivat jälleen läplättää.
Kauan siinä pälpätettiin; sitten nousi mustaverinen mies ylös ja astui
Žilinin eteen.
— Urus džigit, džigit urus, virkkoi hän.
Džigit merkitsee heidän kielessään uljasta, rohkeata. Itsekin hän oikein naurahti ja sanoi sitten jotakin tulkille, joka jälleen virkkoi Žilinille.
— Anna tuhat ruplaa!