Žilin ei hellittänyt: — Viisisataa, enempää ei. Jos tapatte, niin ette sitäkään saa.
Tatarit juttelivat keskenään hetkisen ja lähettivät rengin jonnekin; he vilkuilivat milloin Žiliniin milloin ovelle. Pian palasikin renki ja häntä seurasi lihavahko, rääsyinen mies, avojaloin hänkin ja jalkapuissa.
Žiliniltä pääsi huudahdus, — mies oli Kostylin. Hänkin siis oli joutunut vangiksi. Heidät pantiin istumaan vierekkäin ja he alkoivat haastella keskenään. Tatarit katselivat heitä äänettöminä. Žilin kertoi, miten hänen oli käynyt, ja Kostylin selitti taas, että hänen hevosensa lyyhistyi maahan, pyssy teki tenän ja tämä Abdul otti hänet kiinni.
Abdul hypähti äkkiä seisoalleen ja sanoi jotakin osoittaen Kostylinia. Heille ilmoitettiin, että heillä oli nyt molemmilla sama isäntä ja että se pääsee ensiksi vapaaksi, joka antaa ensin rahat.
— Kuulehan, — puhui hän Žilinille, — sinä pidät elämää, mutta sinun toverisi on lauhkea kuin lammas; hän kirjoitti jo kotiinsakin, viisituhatta lähettävät hänestä. Häntä aletaan ruokkiakin hyvin eikä tehdä mitään pahaa.
Žilin vastasi:
— Tehköön toverini niinkuin tahtoo, hän saattaa olla rikas, mutta minä en ole. Siinä pysyn, mitä olen sanonut. Tappakaa, jos tahdotte — paljoa ette siitä kostu, mutta viittäsataa enempää en kotoani pyydä.
Tatarit olivat hetken vaiti. Äkkiä pyörähti Abdul jaloilleen, toi lippaan, josta otti kynän, paperipalan ja mustetta. Ojentaen ne Žilinille ja lyöden häntä olalle hän viittasi: — Kirjoita! Hän suostui nyt viiteensataan.
— Maltahan, — virkkoi Žilin tulkille — sano hänelle, että meille on annettava hyvää ruokaa, kunnolliset vaatteet ja jalkineet. Ja vielä, että antaa meidän olla yhdessä, — niin on hauskempi — ja että päästää jalkapuut.
Hän katsahti isäntään ja nauroi. Tämäkin myhäili kuunnellessaan ja virkkoi: