— Vaatteiksi saat parasta mitä on: oikein tšerkessiläistamineet ja saappaat, vaikka naimaan lähtisit! Saatte syödä kuin ruhtinaat. Jos tahtovat yhdessä asua, asukoot vajassa molemmat. Mutta jalkapuita ei päästetä, — karkaavat vielä. Vain yöksi otetaan pois. — Hän hypähti aivan heidän eteensä ja taputteli olalle sanoen:— Jos sinu hyvä, — minu hyvä!
Žilin kirjoitti kirjeen, mutta kirjoitti tahallaan sellaisen osoitteen, ettei se voinut tulla perille. Itsekseen tuumaili: »Minä karkaan!»
Molemmat vietiin samaan vajaan. Sinne tuotiin myös kupo maissiolkia, vesiruukku, leipää, kahdet vanhat tšerkessiläisvaatteet ja rikkinäiset sotamiehen saappaat. Ne oli ilmeisesti kiskottu tatarien tappamien sotamiesten jaloista. Yöksi irrotettiin jalkapuut, ja heidät teljettiin vajaan.
III
Kokonaisen kuukauden Žilin eli näin tovereineen. Isäntä yhä vain naureskeli: »Jos sinu, Ivan, hyvä, — minu, Abdulin, hyvä». Mutta ruoka oli kehnoa, — ainoastaan hapattamatonta hirssileipää joskus hiukan kakkaraksi paistettua, toisinaan taas aivan pelkkää taikinaa.
Kostylin kirjoitti uudelleen kotiinsa, odotteli rahakirjettä ja ikävöi. Päiväkaudet hän istui vajassa ja laski päiviä, milloin kirjeen pitäisi saapua, tahi nukkui. Mutta Žilin tiesi, ettei hänen kirjeensä tullut perille, eikä toista enää kirjoittanut.
»Mistä äitimuori semmoiset rahat ottaisi minun lunnaikseni», hän mietti. »Tähän asti on enimmäkseen elänyt minun lähettämistäni rahoista. Ja jos saisikin miten kokoon viisisataa, niin sitten olisi puilla paljailla. Ehkäpä hyvässä lykyssä suoriudun tästä omin neuvoin.»
Kaikki paikat hän tutki ja tarkasteli, miettien miten pääsisi karkaamaan.
Hän käveli vihellellen kartanolla, välistä istuutui jotakin näpertelemään; teki savinukkeja ja punoi koreja vitsaksista. Žilin oli ihmeen kätevä, oikea mestari kaikkeen tällaiseen.
Muovailipa hän kerran savesta nuken, jolla oli oikein nenä, kädet ja jalat, vieläpä tatarilainen mekkokin yllä, ja pisti sen seisomaan katolle.