Koko kylä oli kohta siinä koolla: poikia, tyttöjä, vanhoja eukkoja ja ikämiehiäkin. Kaikki solkkasivat vierasta kieltään.
— Ai urus, ai Ivan!
Abdulilla sattui olemaan rikkinäinen kello. Hän kutsui Žilinin luokseen, näytteli hänelle kelloa ja melskasi jotakin.
Žilin sanoi heti:
— Annahan tänne, niin korjataan.
Hän otti kellon, väänteli veitsellä rattaat auki, pani ne jälleen paikoilleen ja antoi kellon takaisin. Kello käydä naksutti.
Isäntä ihastui tästä; toi vanhan, rikkinäisen alusmekkonsa ja lahjoitti sen Žilinille. Mitäs muuta kuin ota — kelpasihan se yöllä peitteeksi.
Tästä lähtien Žilinin kätevyydestä kulki maine, että hän oli oikea mestari. Alkoi tulla väkeä hänen luokseen kaukaisista kylistä; ken toi pyssyn tai pistoolinlukon, ken kellorähjän korjattavaksi. Toipa isäntä hänelle työkalujakin, hohtimet, poran ja viilan.
Kerran eräs tatari sairastui, ja heti tultiin Žiliniä pyytämään: »Tulehan parantamaan!» Žilinillä ei ollut aavistustakaan miten oli lääkittävä, mutta hän meni kuitenkin katsomaan potilasta tuumien: »Tottapahan siitä omia aikojaan paranee.» Hän meni vajaan, otti vettä, sekoitti siihen hiekkaa ja lausui puoliääneen jotakin tatarien kuullen, antaen sitten juoman sairaalle. — Onneksi hänen maineelleen potilas parani.
Žilin alkoi jo vähän ymmärtää heidän kieltäänkin. Toiset, jotka jo olivat tutummiksi käyneet, kutsuivat häntä tuttavallisesti nimeltä: »Ivan». Muut taas pälyilivät häneen kuin villipetoon.