IV
Žilin eleli näin jälleen kuukauden päivät. Hän käveli päivisin ympäri aulia (kylää) tai askarteli jotakin. Mutta kun yö saapui ja aulissa kaikki äänet vaikenivat, hän vajassaan tonki maata kaivellen. Kivet tekivät kaivaessa vastusta, mutta hän kuopi kivet irti viilan tyngällä ja sai lopulta kaivetuksi seinän alle aukon, josta sopivana hetkenä voi ryömiä ulos. »Kunpa vain tuntisin, seudut ja tietäisin, mihin päin lähteä», hän mietiskeli. »Tataritpa eivät virka mitään.»
Žilin päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun isäntä lähti matkalle. Hän meni iltapäivällä aulin taa vuorelle seutua tarkastelemaan. Mutta isäntä oli, lähtiessään käskenyt poikansa vartioida Žiliniä eikä päästää häntä näkyvistä. Poika juoksi nyt ihan Žilinin kintereillä kirkuen:
— Älä mene! Isä kielsi laskemasta. Taikka minä huudan ihmisiä!
Žilin rupesi poikaa taivuttelemaan.
— Enhän minä kauas mene, virkkoi hän, — nousen vain tuonne vuorelle; haen lääkeruohoja, niitä tarvitaan. Tule mukaan. Enhän minä jalkapuissa pakoon pääse. Huomenna sitten teen sinulle jousen ja nuolia.
Poika taipui ja he lähtivät. Vuori näytti olevan lähellä, mutta jalkapuissa oli työlästä kompuroida. Kiipeäminen oli kova urakka. Viimein oltiin vuorella, Žilin istahti ja alkoi tarkastella seutua. Eteläpuolella, vajan takana notkossa, oli parvi hevosia, ja alempana syvänteessä näkyi toinen tatarilaiskylä. Sen takana kohosi toinen vuori, vielä jyrkempi, ja sen takana taas vuori. Vuorten välissä siinsi metsä ja sitten oli taas vuoria, yhä korkeampia, ja kaikkein korkeimmat olivat lumipeitteisiä, valkeita kuin sokeri. Yksi niistä kohosi muita korkeammalle; sillä näytti olevan aivan kuin hattu päässä. Katsoipa itään tai länteen, aina vain näkyi samanlaisia vuorenhuippuja; siellä täällä pilkotti rotkoista tatarilaiskyliä, joista nousi savu. »Tämä kaikki on nyt sitä heidän puoltaan», mietti Žilin. Sitten hän alkoi silmäillä venäläiselle puolelle: alhaalla virtasi joki — ja sen rannalla näkyi tatarilaiskylä puutarhoineen. Joella oli naisia pyykkiä huuhtomassa, he näyttivät pieniltä kuin nuket. Kylän takana alempana oli vuori ja sen takana vielä toisia metsän peittämiä vuoria. Mutta kahden vuoren välitse siinsi etäällä tasanko, ja siellä hyvin kaukana näkyi aivan kuin savu nousevan. Žilin koetti muistella ja palauttaa mieleensä mistäpäin aurinko nousi ja mihin se laski silloin kun hän oli linnoituksessa. Hän katseli yhä ja hänestä tuntui varmalta, että heidän linnoituksensa oli juuri tässä laaksossa. Tuonne, noiden kahden vuoren väliin oli siis koetettava paeta.
Aurinko alkoi jo mennä mailleen. Punertava hohde levisi vuorten lumihuipuille, ja lumettomat vuoret tummenivat. Notkoista kohosi sumua, mutta tasanko, jossa linnoituksen täytyi olla, leimusi pelkkänä tulimerenä laskevan auringon valossa. Žilin terästi katseensa, jotakin häämötti etäällä alangolta, sieltä nousi todellakin savua rakennuksesta. Hän uskoi nyt varmasti, että sen täytyi tulla juuri heidän linnoituksestaan.
Jo alkoi olla myöhä. Tatarilainen mulla huusi iltahuutonsa. Karjaa ajettiin kotiin, — lehmät ammuivat. Poika kirkui yhtenään: »Lähdetään jo», mutta Žilin ei olisi vielä tahtonut lähteä.
He palasivat kotiin. »Hyvä on», ajattelee Žilin, »nyt tunnen tien, ei muuta kuin karkuun!» Jo samana yönä hän tahtoi karata. Yöt olivat pimeät — oli uudenkuun aika. Pahaksi onneksi saapuivat tatarit yöksi kotiin. Näin retkiltään palatessaan he tavallisesti ajavat laumaa edellään ja pitävät iloa. Mutta nyt he eivät olleet saaneet mitään käsiinsä, ainoastaan erään tatarin ruumis roikkui satulassa; — vainaja oli punaparran veli. He olivat kokoontuneet kuljettamaan vainajaa hautaan ja olivat äkeissään. Žilinkin tuli katsomaan. Kuollut käärittiin palttinaan, kannettiin kylän taakse plataanipuiden alle ja laskettiin nurmelle. Mullakin saapui siihen, ja kaikki sitoivat liinan lakkiinsa ja kävivät istumaan kyykkyyn vierekkäin kuolleen ääreen.