— Nyt, tuumi Žilin, on tullut karkaamisen hetki. — Hän puhui asiasta
Kostylinillekin. Mutta tätä yritys peloitti.
— Mihin me tästä karkaamme? Kun emme tunne edes tietäkään.
— Minä kyllä tunnen tien.
— Mutta yössä ei ehditä perillekään.
— Ollaan metsässä yötä, jollei ehditä. On minulla jokunen kakkarakin säästettynä. Sitäkö tässä rupeaa istumaan? Kuka tietää lähettävätkö rahojakaan. Ja tatarit ovat nyt kiukuissaan, kun venäläiset ovat tappaneet heidän miehensä.
Kostylin tuumaili kotvan aikaa.
— No, olkoon menneeksi.
Žilin ryömi aukon suulle ja kaivoi sitä suuremmaksi, jotta Kostylinkin mahtuisi. He istuivat sitten odottamaan, kunnes kylässä äänet vaikenivat.
Kun ei koko aulista enää kuulunut ihmisääntä, Žilin ryömi vajasta seinän alitse. Hän kuiskasi Kostylinille: »Ryömi!» Kostylinkin pääsi reijästä, mutta jalallaan tuli potkaisseeksi kiveä ja kolistelleeksi. Isännällä oli talon vahtina kirjava koira, hyvin äkäinen, Uljašin niminen. Tätä Žilin oli jo etukäteen vartavasten syötellyt. Koira kuuli nyt kolinan, ärähti haukkumaan ja ryntäsi vajan luo perässään vielä muitakin koiria. Žilin vihelsi hiljalleen ja heitti piirakan palan koiran eteen. Uljašin tunsikin jo hänet, alkoi heiluttaa häntäänsä ja lakkasi haukkumasta.
Isäntä kuuli tupaan haukunnan ja huusi sieltä koiralle: — Uskii! Uskii!
Uljašin!