Mutta Žilin syyhytteli koiran niskaa. Koira oli ääneti, hankasi itseään hänen polviansa vasten ja heilutteli häntäänsä.
Nurkan takana he sitten istuivat odotellen. Kaikki oli taas hiljaista; kuului ainoastaan lampaan yninää karsinasta ja alhaalla kivien lomitse virtaavan veden kuohu. Oli pimeä, tähdet kiiluivat korkealla taivaalla; vuoren takaa alkoi uusi kuu punertavana kohota, sakarat ylöspäin. Notkoissa leijaili maidonvalkeana sumu.
Žilin nousi ja virkkoi toverilleen: »No, veliseni, nyt!»
He lähtivät astumaan, mutta juuri kun he olivat päässeet liikkeelle, kuulivat he katolta papin huutavan: »Allah! Besmillah! Il rahman!» Väki siis meni moskeijaan. Miehet istuutuivat taas, painautuen seinän viereen. He istuivat kauan ja odottivat, kunnes kaikki moskeijaan menijät olivat kulkeneet ohi. Taas oli hiljaista.
— No, Herra meitä auttakoon! — He tekivät ristinmerkin ja läksivät. He kulkivat pihan poikki jyrkkää rinnettä alas joelle, kahlasivat sen poikki ja kulkivat notkoa pitkin eteenpäin. Alhaalla laaksoissa leijaili sakea sumu, ylhäällä pään päällä tuikkivat tähdet. Niiden mukaan Žilin ohjasi suunnan. Sumu oli viileää, ja oli kevyt kävellä, saappaat vain olivat epämukavat, länttään astutut. Žilin heitti ne jalastaan menemään ja kulki paljain jaloin. Hän hyppelehti kiveltä kivelle ja katsahti tähtiin. Kostylinin oli vaikea seurata.
— Älä mene niin kovasti, pyysi hän. Kirotut ruojut kalvavat jalkani verille.
— Heitä menemään, niin on kevyempi kulkea.
Kostylin käveli avojaloin, — mutta entistä huonommin kävi kulku. Hän löi jalkansa kiviin, ja jäi yhä jälemmäs. Žilin virkkoi:
— Vähät naarmuista, ne paranevat; mutta jos saavat kiinni, niin leikki on lopussa, tappavat.
Kostylin ei virkkanut mitään, kulki vain ähkien. He kulkivat kauas notkoa pitkin. Yhtäkkiä kuuluu oikealta koirien haukuntaa. Žilin pysähtyi, katseli ympärilleen, kiipesi vuorelle, kopeloiden käsillään.