— Ohhoh, harhaan olemme menneet, sanoi hän.
— Me olemme kulkeneet liiaksi oikealle. Tuolla on vieras kylä, näin sen vuorelta; on mentävä takaisin vasemmalle, vuoren rinnettä. Tuolla täytyy olla metsä.
Mutta Kostylin sanoi:
— Odotahan toki hiukan, levähdetään; jalkani ovat ihan verillä.
— Voi veikkoseni, kyllä ne paranevat; koeta hyppiä kevyemmin. Tällä lailla.
Ja Žilin juoksi takaisin ja kääntyi vasemmalle vuoren kylkeä pitkin metsään. Kostylin jäi jälkeen ja kulki ähkien. Žilin hoputti häntä vähänväliä eikä pysähtynyt.
He nousivat jälleen vuorelle. Aivan oikein — siinä olikin metsän reuna. He painautuivat metsään ja repivät okaihin siekaleiksi viimeiset vaaterääsynsä. Lopulta he osuivat polulle ja lähtivät kulkemaan sitä pitkin.
— Seis! — Tieltä kuului kavion kapsetta. He seisahtuivat kuuntelemaan. Kuului kuin hevosen askelten töminää. Sitten oli hiljaista. He lähtivät liikkeelle, ja töminä kuului uudelleen. He pysähtyivät, ja sekin taas lakkasi kuulumasta. Žilin heittäytyi pitkälleen maahan ja koetti katsella valoa vasten, — tiellä seisoi jokin. Se näytti ihan hevoselta, ja oli kuin sen selässä olisi joku istunut, mutta se ei näyttänyt oikein ihmiseltä. Kuului hevosen korskumista. — Mitä ihmettä! — Žilin vihelsi hiljalleen, — se ryntäsi metsään ja ryske kävi, kun se tuulispäänä katkoi mennessään oksia.
Kostylin aivan lyyhistyi maahan. Mutta Žilin virkkoi nauraen:
— Se oli hirvi. Kuuletko miten se sarvillaan katkoo oksia. Me pelkäsimme sitä ja se meitä.