He kulkivat yhä eteenpäin. Linnut alkoivat puissa liikehtiä, aamuun ei ollut enää pitkälti. Miehet eivät oikein tienneet, olivatko he oikealla tiellä vai ei. Žilinistä tuntui kuin hänet olisi tuotu tätä samaa tietä kylään ja että toverien luo oli noin kymmenkunta virstaa. Varma ei hän tiestä kuitenkaan ollut, kun yö oli vielä pimeä. He tulivat vihdoin aholle. Kostylin istuutui ja puhui:
— Tee niinkuin tahdot, mutta minä en jaksa enää astua, jalkani eivät nouse.
Žilin alkoi häntä innostaa. — Ei tule mitään, vastasi Kostylin. — En jaksa.
Žilin kiukustui, sylkäisi ja alkoi sättiä:
— Lähdenpähän sitten yksin. Hyvästi!
Kostylin hypähti pystyyn, alkaen kiiruhtaa jäljestä. He olivat kulkeneet noin neljä virstaa. Sumu metsässä tiheni tihenemistään, ei mitään voinut erottaa ympärillä, tuskin tähtiäkään enää näkyi.
Yht'äkkiä kuului taas hevosen kavioiden töminää. Kengät kilahtelivat kiviä vasten. Žilin heittäytyi vatsalleen ja kuunteli korva maassa.
— Tosiaankin, joku ratsastaa tänne meihin päin.
He juoksivat tieltä pensaikkoon odottamaan. Žilin ryömi tielle päin katsoakseen, — tatari ajoi ratsain lehmää edellään, mutisten jotakin nenäänsä itsekseen. Nyt hän oli ohi. Žilin palasi Kostylinin luo.
— No, ei hätää, — nouse, lähdetään!