Kostylin yritti nousta, mutta kaatui jälleen.
— En voi, — jumal'auta, en jaksa; voimani, ovat lopussa.
Pullea, tukeva mies oli helposti hiestynyt. Kylmässä sumussa jalat kolhiutuneina verille hän nääntyi tyyten. Žilin koetti auttaa häntä pystyyn, mutta Kostylinilta pääsi tuskanhuuto:
— Älä, koskee!
Žilinkin oli jähmettyä.
— Hittoako sinä huudat? Tatari tuossa lähellä vielä kuulee. — Samalla hän ajatteli: »Onpa mies tosiaan uupunut; mitä oikein olisi tehtävä? Ei käy ystävää jättäminenkään.» Hän virkkoi Kostylinille:
— No, nousehan, käy selkääni, — minä kannan, koska sinä et voi kävellä.
Hän nosti Kostylinin selkäänsä, piteli reisistä kiinni ja lähti tietä pitkin laahustamaan.
— Älä kurista kurkkuani. Herran tähden; pitele olkapäistä!
Žilinin oli raskasta kulkea, hänenkin jalkansa olivat verillä ja hän oli ihan uupumaisillaan. Hän kumartui, kohotteli Kostylinin paremmin selkäänsä ja kantaa retuutti häntä pitkin tietä.