Tatari näkyi kuulleen Kostylinin huudon. Žilin kuuli jonkun ratsastavan perässään ja huutavan jotakin tatarin kielellä. Hän heittäytyi pensaikkoon tien viereen. Tatari tempasi pyssynsä ja laukaisi. Ei toki onneksi sattunut. Tatari vihelsi omalla tavallaan ja ratsasti pois tietä pitkin.
— Nyt kävi hullusti, veikkoseni, virkkoi Žilin. — Se koira kerää heti tatarit ajamaan meitä takaa. Ellemme ehdi vielä kolmisen virstaa, niin olemme hukassa. Hän ajatteli itsekseen: »Piruko minua riivasi ottamaan tuon pölkyn niskaani? Yksin olisin jo kauan sitten ollut turvassa.»
Kostylin kehoitti häntä:
— Lähde yksin, mitä sinä jäät minun takiani kuolemaan?
— En, en lähde yksin, en jätä toveriani!
Žilin otti taas Kostylinin selkäänsä. Virstan verran he kulkivat näin edelleen. Metsää jatkui yhä, ei laitaa näkynyt. Sumu alkoi jo hälvetä leijaillen kevyinä hattaroina ilmassa, eikä tähtiäkään enää näkynyt. Žilin alkoi tuskastua.
He joutuivat tien vieressä olevalle lähteelle, joka oli kivillä reunustettu. He pysähtyivät sen ääreen ja Žilin laski Kostylinin maahan.
— Annahan, kun hiukan juon ja huoahdan. Maistetaan kakkaraa. Varmaankin ollaan jo lähellä.
Kun hän kumartui juomaan, kuulivat he jälleen takanansa kavioiden kapsetta. He painautuivat tieltä oikealle pensaikkoon ja heittäytyivät jyrkänteen alle pitkälleen.
Kuului tatarien puhetta. Nämä olivat pysähtyneet samaan kohtaan, mistä Žilin ja Kostylin olivat poikenneet tieltä. He keskustelivat hetkisen ja sitten usuttivat koiria. Toverukset kuuntelivat, pensaissa rapisi ja samassa juoksi vieras koira suoraapäätä heitä kohti. Se pysähtyi äkkiä ja alkoi haukkua.