Kun minä seuraavana aamuna astuin ruokahuoneeseen, olivat jo kaikki siellä koossa, ja kaikki näyttivät olevan parhaimmalla tuulella. Puolisot olivat rakentaneet rauhan. Aleksander Dmitrijevitsh oli jälleen iloisella ja hyvällä mielellään. Ljudmila Ivanovna taas oli kainona ja maltillisena. Hyväillen hän puhui miehensä kanssa ja oli minulle tyly. Mutta minä näin kyllä, että hän teeskenteli. Hän oli vaan näön vuoksi hellä miehellensä, mutta antoi minulle niinkuin edellisenäkin päivänä, salaisia silmäyksiä. Aleksander Dmitrijevitsh ei huomannut mitään.
Sinä päivänä piti hänen matkustaman kaupunkiin virkatoimissaan. Kun me olimme juoneet teetä, jätti hän meidät. Ljudmila Ivanovna painoi suutelon hänen sileäksi ajetulle poskelle.
"Ehkä minun täytyy jäädä kaupunkiin yöksi", sanoi Aleksander Dmitrijevitsh istuen vaunuissa, "minä kyllä en sitä luule, mutta pidä huoli, armaani, siitä ettei meidän ystävämme ole ikävä. No, minä palaan kotia jo illalla."
Rauhallisena ja tyytyväisenä jätti hän meidät.
Heti kun hän oli lähtenyt, menin minäkin kotoa niinkuin minulla oli joka päivä tapana tehdä, metsään ampumaan lintuja. Tänä päivänä se oli minusta erittäin mieleistä, melkeimpä välttämätöntä. Minä tahdoin päästä selville siitä, mikä minua kiusasi. Minä kuljin kauan pensastossa ja tiheän metsän rinteellä ja ammuin joitakuita kyntölintuja.
Mutta minä en voinut pitää ajatuksiani koossa, oliko siihen sitten syynä se, että minä olin väsynyt vaiko jotain muuta. Minä tunsin taas tuota entistä tahdonheikkoutta ja minä antauduin hiomisille ajatuksille, niille ajatuksille, joista jo olin kärsinyt Moskovassa. Minä ymmärsin, ett'ei itseänsä voi minnekään paeta.
Minä olin täydelleen Ljudmila Ivanovnan ja hänen viheliäisten silmiensä ja polttavien käsiensä vallassa.
Voi tuntua kummalliselta, mutta hänen kuvansa oli painunut niin syvälle minun mielikuvitukseeni, että minä en voinut ainoastaan vapautua siitä, vaan minä myös en nähnyt enkä ajatellutkaan mitään muuta. Minä koetin vakuuttaa itselleni, että Aleksander Dmitrijevitsh oli minun vanha ystäväni, ett'ei minulla ollut oikeutta ajatella hänen vaimoansa sillä tavoin, että minä olin paatunut ja turmeltunut olento, jos voisin antautua moisten ajatusten valtaan… mutta mikään ei auttanut. Minä tiesin, mitä naisia hän oli. Minä käsitin nyt hänen käytöksensä minua kohtaan, mutta minulta jo puuttui voimia ajatella hänestä toisella tavoin.
"Mutta hänhän on Aleksander Dmitrijevitshin vaimo, tuon hyvän ja rakastettavan miehen, joka on kantanut minua ja minun veljiäni käsillänsä", toistin minä rauhoittuakseni.
"Sehän on halpamaista ja inhoittavaa", sanoin minä itsekseni, ja sitä seuraa omantunnon vaivat ja tuskat".