Minä rupesin ihailemaan hänen pientä ja pehmeätä kättänsä, jonka suonet näkyivät hyvin pirteästi ja jossa hän piti hopealusikkaa.
"Ah, en, minä en tahdo pyytää häntä siihen, minä tiedän, ettei hän
mielellänsä käy minun kanssani vieraissa, ja mitä se hyödyttäisikään…
Nythän te olette tullut tänne meidän luoksemme, ja minua ilahuttaa…"
Hän veti suunsa vinoon ja hymyili ainoastaan yhdellä suunkulmalla.
Minä katselin häntä. Meidän katseemme kohtasivat toisensa, ja nämät jokseenkin pitkälliset ja tutkivaiset katseet merkitsivät sekä hänellä että minulla jotakin epärehellistä. Minä tunsin, että minun sydämmeni kuohui. Täytymys, joka tähän asti oli leimannut seurusteluamme, oli tällä hetkellä täydelleen haihtunut ja antoi arvaamatonta sijaa molemminpuoliseen lähestymiseen.
Myöhemmin illalla, kun lapset olivat menneet, levolle, istuimme minä ja Aleksander shakkipöydän ääressä: mutta hän ei ollut iloinen eikä laskenut leikkiä niinkuin ennen. Ljudmila Ivanovna oli taas päinvastoin niin vilkas ettei koskaan ennen, hän lauloi paljon ja soitti valssin "Mennyt aika". Hänen poskiansa punotti ja hän puhui taukoamatta. Minä vastasin hänen yksinkertaisiin kokkapuheisiinsa, mutta minä huomasin, että vaikka Aleksander Dmitrijevitsh nauroi, häntä ei kuitenkaan miellyttänyt, että hänen vaimonsa laski leikkiä minun kanssani. Hän luotti kuitenkin minuun ja vaimoonsa, niin että ainoastaan nuo Ljudmilan edellisellä hetkellä lausutut sanat pahoittivat hänen mieltänsä ja ne, ne nyt turmelivat koko hänen iltansa. Sitä paitsi oli Aleksander Dmitrijevitsh sekä hengellisesti että ruumiillisesti likinäköinen eikä hän sentähden huomannut sitä, minkä minä äkkiä keksin ja minkä jokainen tulokas olisi heti huomannut, Niissä katseissa, joilla Ljudmila tarkasteli miestänsä, oli jotakin halveksivaa ja pahaa.
Kun me illalla erosimme toisistamme, piti Ljudmila minun kättäni omassa kädessään kauvemmin kuin muutoin ja hän puristi sitä kovemmin kuin ennen. Taas hän katsoi minuun niin kummallisesti, niinkuin ensin teepöydän ääressä, ja tuo katse sai minut rauhattomaksi. Aleksander Dmitrijevits sanoi surumielisenä minulle hyvää yötä, ja minä lähdin huoneeseeni.
Maata pantuani tunsin minä itseni rikolliseksi. Minun omatuntoni ei ollut puhdas ja rauhallinen. Minä olin näkevinäni edessäni tänä iltana kiihoittuneen Ljudmilan hänen viheriäisine, vetistyneine silmineen ja hänen rinnallaan Aleksander Dmitrijevitshin suuren hyväntahtoisen muodon ja murheelliset kasvot.
"Mutta millä ja ketä vastaan olen minä rikkonut?" ajattelin. "Hän vaan keikailee minun edessäni — siinä kaikki."
Mitään muuta ei voinutkaan tulla kysymykseen, ja minä koetin rauhoittaa itseäni sillä ajatuksella.
Mutta tietämättäni olin taas tuntevinani hänen valkoisen ja pehmeän kätensä minun kädessäni ja näkevinäni hänen kostean katseensa tähystävän minua.
"Niin, hänen käytöksensä minua kohtaan on todellakin muuttunut", ajattelin minä. "Ensi päivinä oli hän maltillinen, enkä minä käsittänyt häntä; nyt on vallan toista. Hän ei rakasta miestänsä, joka päinvastoin on hänelle vastenmielinen. Mutta kuinka hän on kaunis!… Mitä tyhmyyksiä tämä on?" ajattelin jälleen, "vai olenko minä tullut hulluksi? Hänhän on Aleksander Dmitrijevitshin vaimo!…"