"Isä, isä kulta, me rakennamme huoneita, pieniä kivihuoneita", huusi
Tanja.
Aleksander Dmitrijevitsh otti hänet syliinsä ja käveli hänen kanssaan hiljaa edes takaisin. Ljudmila Ivanovna seurasi heitä katseillaan.
"Se on todellakin sietämätöntä", rupesi hän valittamaan, kun Aleksander Tanja selässänsä oli poistunut huoneesta. "Aleksander Dmitrijevitsh (hän kutsui miestänsä aina niin, aivan kuin tunnustaen hänen henkistä etevämmyyttänsä) on toimissaan kaiket päivät, ja minä olen aina yksin, alinomaa yksin, ilman seuraa, ilman huvituksia. Minä iloitsen suuresti teidän käynnistänne luonamme. Ei kukaan ole tähän asti tullut tänne; rauhantuomari vaan silloin tällöin poikkeaa meille, mutta hänkin on jo vanha. Sitä paitsi Aleksander Dmitrijevitsh saattaa itsellensä liian paljon vaivaa minun tähteni, väliin minä väsyn kauheasti häneen…"
"Hänkin jo vanha…" minä toistin mielessäni Ljudmilan sanat — ne olivat törkeitä eikä suinkaan kauniita.
Hän istui teekeittiön luona ja tarjosi teetä.
"Aina minun täytyy jäädä kotia", jatkoi hän, "ainoastaan kerran olen minä ollut tanssiaisissa klubissa, siellä oli niin hauskaa… Ah, kuinka minun oli hauskaa! Siellä oli niin paljon upseeria… Pidättekö te tanssista?"
"Kyllä, joskus", vastasin minä vastahakoisesti.
Minä yhä vielä näin silmissäni Aleksander Dmitrijevitshin hyvänsuovat, surulliset kasvot.
Mutta eriskummallista kyllä, vaikka Ljudmila Ivanovnan valitukset ja hänen käytöksensä olivat minulle vastenmielisiä ja hänen raaka puheensa pahasti loukkasi minua, oli hänessä tällä hetkellä jotakin puoleensa vetävää, vieläpä viehättävääkin. Hän keskusteli nyt niin avosydämmisesti ja vilpittömästi minun kanssani, että minä oikein otin osaa hänen suruunsa ja minun tuli häntä sääli, hänen miehensä kun tarjosi hänelle niin vähän huvituksia.
"Miksi te ette pyydä Aleksander Dmitrijevitshiä käymään kanssanne paikassa ja toisessa; sitä hän ei varmaankaan kieltäisi teiltä", sanoin minä yhä enemmän osaa-ottavaisesti.