Neljä päivää oli jo kulunut minun tulostani Aleksander Dmitrijevitsh oli erittäin hyvä ja hellä minua kohtaan. Hän arvasi kaikki minun toivomukseni, ennenkuin minä ehdin niitä ilmoittaakkaan. Hän otti selvän minun lempiruoistani ja piti huolen siitä, että minulle niitä tarjottiin.
Minä olin hänelle rakkaana vieraana, sillä hän oli tuntenut minun vanhempani niin kauan ja rakasti meidän kotiamme niinkuin omaansa. Sitä enemmän tahtoi hän olla minulle hyödyksi. Myöskin Ljudmila Ivanovna oli kohtelias ja hyvä minulle, vaikka hänen ystävyytensä näytti minusta teeskenneltyltä ja teki sentähden luonnollisesti minuun ikävän vaikutuksen.
Kun me eräänä iltana istuimme teepöydän ääressä, kysyi häneltä Aleksander Dmitrijevitsh, joka tapansa mukaan huolehti hänestä, minkätähden hän oli niin surullinen.
"En minä ole surullinen", vastasi Ljudmila Ivanovna äreästi.
"Älä nyt suutu, armaani, en minä tarkoittanut loukata sinua", sanoi
Aleksander Dmitrijevitsh, kummastuen ja murheellisena.
"Ethän sinä loukkaa minua, mutta minä olen todellakin väsynyt sinun ijankaikkisiin kysymyksiisi; milloin minä olen kalpea, milloin surullinen, väliin yhtä, väliin toista…"
"Mutta kultani, kuinka sinä voit sanoa niin", sanoi Aleksander
Dmitrijevitsh nuhdellen.
Häntä näytti Ljudmilan tuo hänelle vallan odottamaton käytös suuresti hämmästyttävän. Surun ja kärsimyksen ilme painui hänen kasvoillensa. He olivat kumpikin vaiti. Minä katsahdin Ljudmila Ivanovnaan.
"Nyt vasta näkee mikä ihminen hän on", ajattelin minä. Äkkiä lähetti hän minulle tuskin näkyvän hymyn ja katsoi minuun viheriäisillä silmillänsä. Minä huomasin niissä pahan hohteen. Vaitiolo kävi tuskalliseksi.
Silloin juosta karkasivat lapset meluten huoneestansa ja tauvottivat hiljaisuuden.