Ja Ljudmila lauloi miehensä lempiromanssin.
"Kuule", sanoi hän sitten, kääntyen minun puoleeni, "eikö se ole hurmaava?"
"Oi armas enkelini, halaa minua", lauloi hän tunteellisesta
"Jos sinä vaan tietäisit, kuinka hurmaavan kiltti ja lahjakas minun vaimoni on; ja hän on todellinen kaunotar — minun Ljudmilani — eikö totta?"
Mutta kaikkea tuota minä en voinut tietää. Minä en havainnut Ljudmilassa kaikkia näitä ominaisuuksia. Hän oli kyllä jokseenkin kaunis, mutta että hän olisi ollut viisas, hyvä ja lahjakas, sitä minä en voinut parhaimmallakaan tahdollani tunnustaa. Ljudmila Ivanovna muistutti minulle käytöksellään aina kissaa.
Lyhytkasvuinen, ryhti eteenpäin kallistunut, enemmän lihava kuin laiha, viheriäiset, viekkaat silmät, joissa aina piili jotakin kaksimielistä ja ilkeätä, oli Ljudmila. Hänellä oli punainen tiheä taaksepäin kammattu tukka. Hän liikkui hiljaa ja kuulumattomin askelin väljällänsä olevassa mustassa puvussaan. Jos hän puhui jonkun kanssa ystävällisesti, ei tietänyt, oliko hänen sanoillansa vilpitön tarkoitus, vai oliko ystävyyden osoitus pelkkää teeskentelyä. Jos hän oli sitten kenen kanssa tahansa yhdessä… lastensa tahi miehensä kanssa, niin ei olisi voinut päättää, oliko hän hyvä äiti ja vaimo, vai oliko hän ylipäänsä hyvä nainen vai ei. Minä en tullut sen viisaammaksi siinä suhteessa, rakastiko hän miestänsä ja lapsiansa.
Hän oli 24 vuoden vanha eikä ollut nauttinut erityistä sivistystä, lukuunottamatta sitä, että hän oli viettänyt kuukauden kasvatuskoulussa. Kotona vanhan, hyvin niukan sivistyksen saaneen tilanomistajattaren luona, joka eli yksinäisyydessä, oli vallan mahdoton täyttää hänen laiminlyötyä kasvatustansa; hän ei oppinut muuta kuin suolaamaan sieniä ja ruokkimaan kalkkunoita.
Mutta omasta mielestään oli Ljudmila hyvin sivistynyt ja maailmanviisas. Hän oli tietävinänsä Pietari Suuresta; hän näytti, että hänellä oli jotakin käsitystä nihilisteistä ja intelligenssistä ja että hän vielä tiesi sanoa, missä Ruotsi ja Norja ovat; hän osasi lausua nopeasti "charmant", hän lauloi ja soitti pianota. Huolimatta näistä kaikista ominaisuuksistaan, minun on suoraan tunnustaminen, että sydäntäni oikein kirveli ajatellessani, että Aleksander Dmitrijevitsh oli vaimokseen sattunut saamaan sellaisen naisen, joka ei lainkaan sopinut hänelle hienotunteiselle miehelle. Minusta hän olisi voinut valita itselleen sopivamman vaimon, mutta nähdessäni taas kuinka onnelliselta hän näytti kodissaan, luulottelin minä päättäneeni väärin.
"Miks'ei Ljudmila olisi sopiva vaimo Aleksander Dmitrijevitshille? Senkötähden ett'ei hän osaa puhua niin kauniisti ja että hän hymyilee niin kummallisesti? Siinä minä tuomitsen väärin."