Mutta hän virkkoi tavallisesti: "no, no, älkää olko noin synkän näköisiä, kyllä kaikki vielä hyvin käy" — ja silloin hänen äänessään kuului surumielisyyden vivahdus, sillä häntä suretti, etteivät hänen vanhimmat lapsensa olleet oikein niinkuin toiset lapset.
Silloin kaksoiset hymyilivät arasti ja kävivät iloisemmiksi.
Aleksander Dmitrijevitsh rakasti vaimoansa yli kaiken. Hän jumaloitsi häntä sokeasti, eikä siinä ollut tarpeeksi, että hän olisi huomannut vaimonsa virheitä, mutta hän ei uskaltanut ajatellakaan sitä mahdollisuutta, että niitä olisi voinut olla hänessäkin.
Minä muistan selvästi kuinka se minua ihmetytti.
Minä en olisi koskaan uskonut, että rakkaus voisi ulottua niin pitkälle. Hän seurasi vaimonsa joka askeletta ja jokainen pikkuseikka, joka koski Ljudmila Ivanovnaa, huoletti häntä.
"Mene kävelemään, kultani, sää on niin kaunis, muuten sinä nukut taas levottomasti", toisti hän joka aamu, kun oli juotu teetä.
"Ole kaikin muodoin syömättä kaalia, aarteeni, minä pelkään… sinähän valitit eilen", sanoi Aleksander hänelle päivällistä syödessämme.
"Sinä näytät niin kalpealta tänään, iapsukaiseni, tee minulle se palvelus, että menet levolle, sinä olet väsynyt", sanoi hän vaimollensa illalla.
Ja Ljndmila Ivanovna rypisti joka hänen sanallensa otsaansa, vaikk'ei hän vastannut mitään. Minä huomasin sen, mutta Aleksander Dmitrijevitsh ei ajatellut lainkaan sitä, että hänen rakkautensa kävisi hänen vaimollensa joskus vastukselliseksi. Joka kerta, kun Ljudmila Ivanovna soitti pianoa ja lauloi, innostui Aleksander Dmitrijevits sanomattomasti. Hän huomautti erittäin äänen puhtaasta soinnusta ja esittämisen sydämellisyydestä, ja tästä minunkin täytyi häntä kehua. Muutoin hän ei suinkaan laulanut huonosti.
"Laula tuo laulu, sinä tiedät, aarteeni", oli Aleksander Dmitrijevitshillä tapana sanoa joka ilta, "Oi armas enkelini, halaa minua. Se on minun lempiromanssini".