"Kohta, kohta", vastasi Tanja sukkelaan, mutta sensijaan että hän olisi juossut kilpaa isänsä kanssa, juoksi hän liverrellen pois hänen luotaan.
"Sinähän juokset pois luotani".
"Sinä et saa minua kiinni, sinä et saa", huusi Tanja, juoksi pöydän taakse, taputti käsiään ja hyppäsi iloisena samalla paikalla.
"Ah, sinä rakas tyttöni", sanoi Aleksander Dmitrijevitsh lempeästi, kiiruhti hänen luoksensa, nosti hänet käsivarrelleen ja rupesi suutelemaan häntä.
"Isä, isä kulta". Lapsi toisti lukemattomia kertoja nämä hyväilynimet, kääntäen pois päätänsä, "isä kulta, kulta isä!"
Tämä pikku Tanja oli todellakin hurmaava, iloinen ja rakastettava olento. Hänen sointuva äänensä, hänen aina hymyilevät kasvonsa pienine, mustine silmineen, hänen kiehkurapäänsä ja tuo pieni vireä ja solakka vartalonsa viehättivät myöskin minut kokonaan. Ei voinut olla ilolla katselematta tuota lasta.
Hän tottui pian myöskin minuun, ja minä sain, niinkuin toisetkin, ottaa häntä syliini ja leikkiä hänen kanssansa. Varsinkin kuuntelin minä suureksi mielihyväkseni, kuinka hän kutsui isäänsä. Kun isä oli huoneessa, puhui Tanja ainoastaan hänen kanssansa ja toisti yhtä mittaa tuota hyväilevää "isä, isä kulta, kulta isä!"
Tuo "isä kulta" kuului erittäin ihanalta ja kujeelliselta. Ellei Tanjan ääntä kuulunut talossa, voi olla varma, että hän nukkui.
Aleksander Dmitrijevitsh näytti hyvin onnelliselta. Sittenkuin hänen oli täytynyt elää niin monta vuotta sairaan, lapsettoman vaimonsa kanssa, oli hän nyt saanut täyden perheen, johon hän oli kiintynyt sydämensä pohjasta. Hän sai nauttia iloja, joista hän ennen ei ollut uneksinutkaan.
Hän rakasti hellästi myöskin kaksoisiaan. Teetä juodessa meni hän usein heidän luoksensa, kumartui heidän yli, syleili heitä molempia samalla kertaa — he istuivat aina vieritysten — puhui heille helliä sanoja ja suuteli heitä.