"Tässä on", sanoi hän vaimolleen osoittaen minua, "Semjon Petrovitshin poika, josta minä usein olen puhunut sinulle. Hän tahtoo koota meillä voimia, me pidämme hänestä hyvän huolen, lähetämme hänet metsästämään ja pidämme luonamme niin kauvan kuin suinkin; nuori mies ehkä käy iloisemmaksi."
"Minua ilahuttaa, minua ilahuttaa, meidän on niin ikävä, täällä maalla", sanoi Ljudmila Ivanovna, löi kättä ja vähän punastui.
Minä ihmettelin heti hänen puhettansa. Hän käytti samaa puheenpartta kuin palvelustytöt. Minä tiesin kyllä, että Aleksanderin vaimo ei kuulunut hienoimpaan seurapiiriin; mutta kuitenkin en olisi luullut, että hän tervehtisi minua tuohon jokapäiväiseen, liian nöyrään tapaan.
Minä vietiin pieneen, aivan yksinäiseen Aleksander Dmitrijevitshin työhuoneen vieressä olevaan huoneeseen. Minusta pidettiin heti huolta eikä unhoitettu vähäpätöisimpiäkään seikkoja, ja minä tunsin itseni kohta ensimmäisenä päivänä niin tyytyväiseksi, että minusta jo näytti, kuin minun epätietoisa synkkämielisyyteni ja luuloteltu sairauteni olisi täysin kadonnut.
III.
Täällä minä alotin nyt viettää varsin säännöllistä ja terveellistä elämää.
Kohta aamulla teetä juotuani lähdin pyssy olalla ja koira mukana ampumaan kyntölintuja, joita sielläpäin oli runsaasti, myöhäisestä syksystä huolimatta. Kello kolmatta käydessä palasin minä kotia. Koko iltapäivän vietin Aleksander Dmitrijevitshin ja hänen perheensä seurassa.
Me kävimme kartanon laveilla mailla, tarkastimme maanviljelystä ja illoin istuimme kaikin yhdessä ruokahuoneessa. Me puhuimme monista asioista, luimme ääneen tahi pelasimme shakkia, minä ja Aleksander Dmitrijevitsh.
Ljudmila Ivanovna istui sillä aikaa pöydän ääressä, usein hän myöskin soitti piaanoa ja säestäen lauloi puoliääneen romansseja. Silloin tällöin säestin minäkin hänen lauluansa. Illan tultua menivät lapset, tavallisesti Dunjashkan kanssa lastenkamariin. Vasta kahdeksan tienoissa tulivat he ruokasaliin ehtoollista syömään. Vanhimmat — kaksoiset, tyttö ja poika, jotka olivat laihat ja kalpeat — olivat äitinsä näköiset ja saamattomia sekä harvapuheiset, jota vastoin nuorin tytär, kolmivuotias Tanja, oli vallan toista ja sai kaikki ihmettelemään vilkkauttaan ja hilpeyttään. Aleksander Dmitrijevitsh rakasti häntä kiihkeästi. Hän otti hänet syliinsä ja leikki ja jutteli hänen kanssaan, vaikka hän hyvin vähän välitti toisista lapsistaan. Näytti siltä kuin Tanjakin olisi rakastanut isäänsä enemmän kuin toisia ja hyväili häntä erityisellä lempeydellä.
"No, Tanja kulta, juokse kilpaa minun kanssani", sanoi Aleksander
Dmitrijevitsh, kehoittaen tytärtänsä leikkimään.