"Ei, minun täytyy lähteä. Minun täytyy pyytää teitä heti käskemään valjastamaan hevoset vaunujen eteen", toistin minä vakavasti.
"Mikä teidän on?" kysyi hän mielitellen ja tarkoittavaisesti, päästyään hämmästyksestään.
Hän nousi sohvasta, lähestyi minua, tuli viereeni ja tarjosi minulle kätensä. Hänen silmänsä tummenivat, ja hän veti silmäluomensa hiukan yhteen.
Lastenkamarista kaikui korvissamme Tanjan heleä ääni.
"Ei, sehän ei käy päinsä", sanoin minä hänelle, tarttuen hänen käteensä ja puristaen sitä, "se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua!"
Huolimatta vastustuksestani halusin tuona hetkenä sulkea hänet syliini; hän tunsi laitani ja kuiskasi:
"Rakkahin ystäväni, se saa tapahtua, se saa…"
Hän laski olkapäilleni kätensä, joka hänellä oli vapaana, ja lähenti kasvonsa puoleksi avonaisine huulineen minun kasvoihini. Jotkut pitkät, pehmeät hiukset, jotka peittivät hänen otsaansa, koskettivat silmiäni.
"Illemmalla", kuiskasi hän, yhdellä hyppäyksellä, kuin kissa, vetäytyen luotani.
Sydäntäni tykytti. Minä en voinut enää hallita itseäni.