"Vartokaa, vartokaa!" huusin minä hänelle korottaen käsiäni häntä kohden, sillä nyt minä tahdoin että hän olisi jäänyt läheisyyteeni.
"Ei nyt on vuoro teidän vartoa", sanoi hän nauraen. "Te kummallinen mies…"
Ja nauraen poistui hän huoneesta.
Me söimme illallista. Tanja oli iloinen, kuin ainakin; kaksoiset istuivat ääneti. Mieltäni kirveli, enkä koko aikana puhunut sanaakaan.
"Lankeenkohan nyt minäkin… olenko jo niin syvälle paatunut?" Tämä ajatus ja toiset samallaiset pyörivät mielessäni. "Enköhän saa itseäni hillityksi? Sitten on kaikki mennyttä."
"Jumalani, ovatko sitten kaikki ihmiset voimattomia näissä tapauksissa!"
Ljudmila Ivanovna kehoitti minua säestämään lauluansa, kunnes lapset nukkuisivat. Tahdotonna tottelin häntä tohuisen aistillisuuden valtaamana. Hänen mielensä oli kovin liikutettu ja alinomaa hän nojasi minuun.
"Hän lauloi joitakuita lauluja, mutta minä olin saanut tarpeeksi hänen laulustaan; äänensä kuului minusta yksitoikkoiselta enkä kuunnellut lauluansa. Olihan vaan niin suloista tuntea hänen ruumiinsa lämmön niin lähellä selkäni takana, ja minä tunsin polttavan halun saada vetää häntä vielä lähemmäksi itseäni.
"Me menimme saliin. Ensin täytyi antaa lasten ja Dundjashkan nukkua… Kuinka Aleksander Dmitrijevitsh sallikaan minun olla hänen kanssaan kahden? Ehkä hän kuitenkin palaa kotia meidän sitä aavistamattamme", päätin minä ja ilmoitin Ljudmilalle epäilykseni.
"Ehkä Aleksander Dmitrijevitsh tulee äkki-arvaamatta kotia nähdäkseen, miten me täällä aikaamme vietämme", sanoin puoleksi leikillisesti.